30.1.2012

Kanne Espoon käräjäoikeudessa

A, joka on syntynyt 24.5.1961, vaati 3.4.2008 vireille tulleessa kanteessa käräjäoikeutta vahvistamaan, että B on hänen isänsä. A perusteli vaatimustaan sillä, että B oli hänen siittämisensä aikaan seurustellut hänen äitinsä kanssa. A:n äiti ja B olivat myös tehneet elatusapusopimuksen ja B oli maksanut elatusapua A:n äidille. A:n äiti ei ollut koskaan kertonut A:n biologisen isän nimeä. A oli vasta huhtikuussa 2007 saanut tietää isänsä nimen. A oli heti saatuaan tiedon isästään ryhtynyt selvittämään asiaa ja ottanut yhteyttä B:hen, joka oli ehdottanut DNA-testiä. Kansanterveyslaitoksen DNA-tutkimus isyysasiassa osoitti, että B mitä ilmeisimmin oli A:n isä. A katsoi, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa kanteen nostamiselle säädetty viiden vuoden määräaika ei muodostanut estettä kanteen nostamiselle. Säännöksen soveltaminen tässä tilanteessa olisi vastoin Euroopan ihmisoikeussopimusta ja ristiriidassa perustuslain kanssa.

Vastaus

B vaati, että kanne jätetään tutkimatta tai hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio 17.12.2008

Käräjäoikeus totesi, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukaan kanne ennen isyyslain voimaantuloa syntyneen lapsen isyyden vahvistamisesta oli nostettava viiden vuoden kuluessa lain voimaantulosta lukien eli viimeistään 1.10.1981. Tuolloin A oli jo ollut täysi-ikäinen. A:n osalta oli tehty sopimuksia elatusvelvollisuudesta vuosina 1961, 1976 ja 1978 ja A:lla olisi jo tuolloin ollut mahdollisuus selvittää taustaansa esimerkiksi lastenvalvojalta tai Turun kaupungin sosiaalilautakunnalta.

A oli ollut kanteen nostaessaan 47-vuotias. Hänen ja hänen biologisen isänsä välille ei ollut koskaan syntynyt tosiasiallista perheyhteyttä tai muutoinkaan läheistä suhdetta.

Näissä olosuhteissa isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin viiden vuoden määräaika ei ollut kohtuuton tai syrjivä eikä sinänsä välttämättä ristiriidassa perustuslain tai Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kirsti Levo.

Helsingin hovioikeuden tuomio 7.12.2009

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi, että A oli yrittänyt saada äidiltään, sukulaisiltaan ja useilta viranomaisilta tietoa isänsä henkilöllisyydestä, siinä kuitenkaan onnistumatta. A oli ensimmäisen kerran ollut yhteydessä viranomaiseen tässä tarkoituksessa jo vuonna 1980 tai 1981. Asiassa ei ollut käynyt ilmi, että B:n mahdollinen isyys olisi ollut viranomaisteitse muutoin kuin lastensuojeluviranomaisten hallussa olleista elatusapusopimuksista selvitettävissä. Asiassa oli selvitetty, ettei A:lla ollut ollut tietoa isänsä henkilöllisyydestä tai kyseisten elatusapusopimusten olemassaolosta ennen kuin hänen enonsa pääsiäisenä 2007 oli kertonut asiasta hänen vaimolleen. Asiassa ei ollut myöskään tullut ilmi seikkoja, joiden perusteella A:lla olisi ollut syytä olettaa enonsa tai muunkaan henkilön, äitinsä lisäksi, tietäneen B:n olevan hänen isänsä.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, ettei A:lla 1.10.1981 mennessä ollut ollut todellisia mahdollisuuksia nostaa kannetta isyyden vahvistamiseksi.

Hovioikeus katsoi, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin säännöksen soveltamista asiassa oli arvioitava ottamalla erityisesti huomioon Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattu oikeus yksityis- ja perhe-elämään kohdistuvaan kunnioitukseen sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu asiassa Phinikaridou v. Kypros. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaistavana ollut oikeudellinen kysymys oli keskeisiltä osiltaan ollut samanlainen kuin tässä asiassa. Tähän nähden isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin viiden vuoden määräaikaa oli perusteltua jättää soveltamatta asiassa, jossa todellista mahdollisuutta selvittää isän henkilöllisyyttä ei ennen 1.10.1981 ollut ollut.

Näillä perusteilla hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja lausumillaan perusteilla vahvisti, että B on A:n isä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Monika Kuhlefelt, Elisabeth Bygglin ja Åsa Nordlund. Esittelijä Teemu Vanhanen.

Perustelut

I Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on syntynyt avioliiton ulkopuolella 24.5.1961. B oli tehnyt lapsen elatusta koskevat sopimukset A:n äidin kanssa vuosina 1961, 1976 ja 1978, mutta ei ollut tunnustanut isyyttään eikä ollut missään vaiheessa pitänyt yhteyttä A:han. Vaikka A oli jo lapsena saanut tietää, ettei hän ollut isäpuolensa lapsi, hänelle ei pyynnöistä huolimatta ollut kerrottu biologisen isänsä henkilöllisyyttä. Kotona aihetta oli pidetty sopimattomana. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän oli turhaan yrittänyt hankkia tietoa isästään muun muassa viranomaisrekistereistä. A oli saanut kuulla vasta isäpuolensa hautajaisten jälkeen keväällä 2007, että B olisi hänen isänsä. Pian tämän jälkeen A oli ottanut yhteyttä B:hen. He olivat tavanneet toukokuussa 2007, jolloin B oli antanut verinäytteet DNA-tutkimusta varten. Kansanterveyslaitoksen lausunnon mukaan B on 99,9 prosentin todennäköisyydellä A:n isä.

2. Koska B ei ole tunnustanut isyyttään, A on nostanut kanteen isyyden vahvistamiseksi. A on tuolloin ollut 46- ja B 72-vuotias. B on vaatinut kanteen hylkäämistä sillä perusteella, että kanne on nostettu vasta isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa tarkoitetun, 1.10.1981 päättyneen viiden vuoden määräajan jälkeen. B on esittänyt, että hänellä on oikeus luottaa siihen lain mukaiseen tilanteeseen, joka oli syntynyt laissa säädetyn määräajan päättyessä.

3. Kysymys on ensi sijassa siitä, estääkö kyseisen kanneajan päättyminen isyyden vahvistamisen tässä tilanteessa, jossa lapsi ei kanneaikana ole saanut tietää oletetun isänsä henkilöllisyyttä.

II Asiassa sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

Isyyslain kanneaikaa koskeva siirtymäsäännös ja sitä koskevat Korkeimman oikeuden ratkaisut

4. Isyyslain 22 §:n mukaan lapsella on oikeus ajaa isyyden vahvistamista koskevaa kannetta. Isyyslaissa ei ole säännöstä siitä, että isyyden vahvistamista koskeva kanne olisi nostettava määräajassa. Sitä vastoin isyyslain voimaanpanosta annetun lain (voimaanpanolaki) 7 §:n 2 momentin mukaan lapsen, joka on syntynyt ennen 1.10.1976 voimaan tullutta isyyslakia, on pantava isyyden vahvistamista koskeva kanne vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta. Kyseisen lainkohdan mukaan kannetta ei myöskään saa nostaa miehen kuoltua.

5. Isyyslain säätämisen yleisenä tavoitteena oli, että lapset saavat oikeudellisesti yhdenvertaisen aseman. Samasta syystä pidettiin tärkeänä, että myös ennen lain voimaantuloa syntyneille lapsille voidaan vahvistaa isä ja että he näin voivat saada saman aseman kuin avioliitossa syntyneet lapset. Voimaanpanolain siirtymäsäännökseen otettua kieltoa nostaa kanne miehen kuoleman jälkeen perusteltiin riittävän näytön hankkimiseen liittyvillä seikoilla. Miehen oikeusturvan kannalta katsottiin olevan riittävää, että aika, jonka kuluessa ennen isyyslain voimaantuloa syntyneen lapsen isyyttä koskeva kanne oli nostettava, oli rajattu 7 §:ssä (HE 90/1974 vp s. 1 - 3 ja 36, LaVM 5/1975 vp s. 10).

6. Korkein oikeus on antanut kolme ennakkopäätöstä, jotka ovat koskeneet isyyden vahvistamiseen tai kumoamiseen liittyviä kanneaikoja. Korkein oikeus on jo ratkaisussaan KKO 1984 II 95, viitaten tuolloin voimassa olleen hallitusmuodon 5 §:n kansalaisten yhdenvertaisuutta koskevaan säännökseen, tulkinnut isyyden kumoamista koskevaa isyyslain 42 §:n 1 momenttia sen sanamuodosta poikkeavalla tavalla. Korkein oikeus on lisäksi ratkaisussaan KKO 1993:58 hyväksynyt isyyden vahvistamista koskevan kanteen, vaikka se oli nostettu myöhemmin kuin viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta ja miehen jo kuoltua. Kysymys oli tilanteesta, jossa kanteen nostamiselle määräajassa oli ollut oikeudellinen este. Ratkaisun perusteluissa on viitattu yhtäältä isyyslain tavoitteisiin toteuttaa lasten oikeudellinen yhdenvertaisuus syntyperään katsomatta ja toisaalta tällaista tulkintaa puoltaviin kansainvälisten ihmisoikeussopimusten määräyksiin.

7. Ratkaisussa KKO 2003:107 isyyskanne on hylätty liian myöhään nostettuna tilanteessa, jossa kanteen nostamatta jättäminen ei ollut perustunut oikeudelliseen esteeseen vaan pikemminkin erehdykseen elatusapusopimuksen oikeudellisesta merkityksestä. Korkein oikeus on todennut muun muassa, etteivät kantaja ja isäksi kanteessa ilmoitettu olleet koskaan asuneet yhdessä eikä heidän välilleen ollut missään vaiheessa syntynyt tosiasiallista perheyhteyttä tai muutoinkaan läheiseksi kuvattavissa olevaa suhdetta. Nostaessaan kanteen lapsi oli ollut 32-vuotias ja isäksi epäilty oli kuollut, joten olosuhteet kokonaisuudessaan huomioon ottaen isyyden vahvistamisella olisi ollut merkitystä lähinnä perintöoikeuden kannalta. Ratkaisun perusteluissa on lisäksi todettu, että ennen isyyslain voimaantuloa syntyneiden lasten oikeudellinen asema oli jo kauan määräytynyt kanneaikaa koskevan säännöksen nojalla ja että oikeustilaa voitiin pitää vakiintuneena. Määräajalla oli erityisesti isyyslain voimaantulosta kulunut aika huomioon ottaen entistäkin suurempi merkitys oikeusvarmuuden kannalta. Korkein oikeus on katsonut, että Suomea sitovat kansainväliset sopimukset, kuten Euroopan ihmisoikeussopimus, eivät soveltamiskäytäntönsä valossakaan tukeneet sellaista käsitystä, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin soveltaminen tässä tapauksessa sanamuotonsa mukaisesti olisi ristiriidassa näiden sopimusten määräysten kanssa. Korkein oikeus on katsonut, ettei säännöksessä ilman hyväksyttävää syytä asetettu ennen isyyslain voimaantuloa syntynyttä kantajaa syntymäaikansa ja ikänsä perusteella eri asemaan kuin isyyslain voimaantulon jälkeen avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset, ja ettei määräajan soveltaminen näin ollen ollut ristiriidassa perustuslain 6 §:n 2 momentissa säädetyn syrjinnän kiellon kanssa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä isyysasioissa

8. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Artiklan 2 kohdan mukaan viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi silloin kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen ja rikollisuuden estämiseksi, terveyden ja moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

9. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on jo melko varhaisissa ratkaisuissaan katsonut, että avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta syrjivät lain säännökset saattoivat vaikeuttaa normaalien perhesuhteiden kehittymistä, minkä vuoksi ne olivat ristiriidassa ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun perhe-elämän suojan kanssa ja rikkoivat samalla myös 14 artiklan syrjinnän kieltoa. Esimerkiksi perintöoikeutta koskevissa tapauksissa Marckx v. Belgia 13.6.1979 ja Vermeire v. Belgia 29.11.1991 on katsottu sanottujen artikloiden vastaiseksi lainsäädäntö, jonka mukaan avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ei voinut millään keinolla saada samanlaista perintöoikeudellista asemaa kuin aviolapset. Toisaalta ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussa Haas v. Alankomaat 13.1.2004, kohta 43, katsonut, ettei ihmisoikeussopimuksen 8 artiklasta voitu tuon tapauksen tosiseikkojen valossa - Marckx-tapauksesta poiketen - johtaa oikeutta vaatia perillisen aseman vahvistamista perinnön saamisen tarkoituksessa. Isyysoikeudenkäyntejä ja lapsen oikeutta saada tieto biologisista vanhemmistaan on ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä arvioitu ennen muuta 8 artiklassa säädetyn yksityiselämän suojan perusteella, joka ei edellytä lapsen ja väitetyn isän välille kehittynyttä perhe-elämää (ks. esim. Mikulic v. Kroatia 7.2.2002, kohta 53, ja Jäggi v. Sveitsi 13.7.2006, kohta 25). Yksityiselämän suojan piiriin on katsottu kuuluvan myös sen, että avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen ja hänen biologisen isänsä välinen oikeudellinen suhde vahvistetaan isyysoikeudenkäynnissä (Mikulic v. Kroatia, kohta 55).

10. Ihmisoikeustuomioistuin on viime vuosina antanut useita ratkaisuja siitä, ovatko isyyden kumoamista tai vahvistamista koskevat kanneajat johtaneet yksityiselämän suojan loukkaukseen (ks. esim. isyyden kumoamista koskevat ratkaisut Shofman v. Venäjä 24.11.2005 ja Mizzi v. Malta 12.1.2006 sekä isyyden vahvistamista koskeva ratkaisu Phinikaridou v. Kypros 20.12.2007). Näissä ratkaisuissa on katsottu, että laissa säädetyt kanneajat isyysasioissa saattoivat sinänsä olla perusteltuja oikeusvarmuuden ja perhesuhteiden pysyvyyden vuoksi. Valtiolla oli harkintavaltansa puitteissa oikeus valita keinot, joilla se täytti positiivisen velvollisuutensa edistää yksityiselämän suojaa myös yksittäisten ihmisten keskinäisissä suhteissa. Yhteiskunnan yleisiä samoin kuin oletetun isän ja tämän perheen etuja oli punnittava suhteessa ihmisoikeuden suojan piiriin kuuluvaan intressiin saada tietää totuus merkittävistä omaan identiteettiin liittyvistä seikoista. Merkitystä on katsottu voivan olla myös muilla seikoilla, kuten sillä, olivatko olosuhteet isyyskanteen ajamiseksi olleet olemassa ennen määräajan päättymistä vai sen jälkeen (ks. Shofman, kohta 40, ja Mizzi, kohdat 109 - 111) ja oliko olemassa vaihtoehtoisia oikeussuojakeinoja kanneajan palauttamiseksi tai poikkeuksia kanneajasta sen varalta, että henkilö oli saanut tiedon biologisista tosiseikoista vasta kanneajan päättymisen jälkeen (Shofman, kohta 43).

11. Phinikaridou-ratkaisu koski Kyproksen lapsilain voimaantulosäännöstä, jonka mukaan lapsen kanne isyyden vahvistamiseksi oli nostettava kolmessa vuodessa lain voimaantulosta, jos lapsi oli jo tätä ennen tullut täysi-ikäiseksi. Ihmisoikeustuomioistuin on todennut olevan vaikeaa hyväksyä joustamatonta kannemääräaikaa, jossa ei oteta huomioon lapsen tietämättömyyttä isän henkilöllisyyteen liittyvistä seikoista ja jossa määräajasta poikkeamiseen ei ole mitään mahdollisuutta (kohta 62). Ratkaisun mukaan lapsen mahdollisuus osoittaa isyys oli riistetty tiukalla sääntelyllä, vaikka hänellä ei ollut ollut mitään realistisia mahdollisuuksia nostaa kannetta aikaisemmin. Ihmisoikeustuomioistuimen mielestä on yleensäkin erotettava tapaukset, joissa lapsella ei ollut mahdollisuuksia saada tietää tosiseikkoja, ja ne tapaukset, joissa lapsi ei muista kuin lakiin perustuvista syistä ollut käynnistänyt oikeudenkäyntiä säädetyssä määräajassa, vaikka hän oli varmuudella tiennyt tai hänellä oli ollut perusteet olettaa, kuka oli hänen isänsä (kohta 63). Kyseisessä tapauksessa ei ollut näytetty, että yleinen tarve huolehtia perhesuhteiden oikeusvarmuudesta tai oletetun isän ja hänen perheensä edut painaisivat enemmän kuin valittajan oikeus saada ainakin yksi mahdollisuus isyyden vahvistamiseksi oikeusteitse. Erityisesti määräajan ehdottomuuden vuoksi ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että puuttuminen valittajan yksityiselämän suojaan ei valtion harkintavallasta huolimatta ollut oikeassa suhteessa hyväksyttäviin tavoitteisiinsa ja että määräajan noudattamisella oli loukattu valittajan yksityiselämän suojaa (kohdat 64 - 66).

12. Heinäkuussa 2010 ihmisoikeustuomioistuin on antanut kaksi Suomea koskevaa ratkaisua, jotka koskivat voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin säännöstä vahvistamiskanteen nostamisen määräajasta (Backlund v. Suomi 6.7.2010 ja Grönmark v. Suomi 6.7.2010, joka koski ratkaisua KKO 2003:107). Ratkaisujen perusteluissa on viitattu muun muassa edellä kohdissa 10 ja 11 mainittuihin ratkaisuihin sekä niissä esitettyihin näkökohtiin haettaessa oikeudenmukaista tasapainoa kilpailevien etujen välille (Backlund, kohdat 45 ja 46, ja Grönmark, kohdat 47 ja 48). Ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että voimaanpanolaissa säädetty määräaika oli joustamaton ja sitä oli sovellettu tiukasti. Määräaika kului ilman poikkeuksia riippumatta lapsen iästä, oikeustoimikelpoisuudesta tai siitä, kykenikö tämä esittämään luotettavaa näyttöä. Isyyden vahvistamiseksi ei ollut olemassa muuta oikeussuojakeinoa kuin kanteen nostaminen (Backlund, kohdat 52 - 55, ja Grönmark, kohdat 54 - 57). Molemmissa tapauksissa vakuuttava näyttö isyydestä oli saatu vasta oikeudenkäynnin aikana tehdyillä DNA-tutkimuksilla. Ei ollut näytetty, että yleinen oikeusvarmuusintressi taikka isän tai tämän perheen yksityiset intressit olisivat niin painavia, että valittajalta tuli evätä kannemahdollisuus (Grönmark, kohta 58). Ihmisoikeustuomioistuimen johtopäätös on kummassakin tapauksessa ollut, että kannemahdollisuuden epääminen ei ollut oikeassa suhteessa määräaikaa koskeviin, sinänsä hyväksyttävin tavoitteisiin ja että erityisesti kannemääräajan ehdottoman luonteen vuoksi tasapainoa eri intressien välillä ei ollut saavutettu. Ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan takaamaa yksityiselämän suojaa oli loukattu.

Ihmisoikeussopimuksen ajallinen ulottuvuus

13. Euroopan ihmisoikeussopimukseen sovelletaan kansainvälisten sopimusten yleistä taannehtivuuskieltoa. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa (Blecic v. Slovakia 8.3.2006 kohdat 70 - 91) on lähdetty siitä, että tuomioistuimen ajallinen toimivalta määräytyy niiden tosiseikkojen tai toimien mukaan, jotka ovat väitetyn ihmisoikeuteen puuttumisen perustana. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan asiaa ei siis oteta tutkittavaksi, jos ihmisoikeutta loukkaavaksi väitetty tapahtuma on sattunut tai olosuhde on päättynyt ennen kuin ihmisoikeussopimus on tullut voimaan kyseisessä valtiossa. Mikäli väitetty loukkaus itsessään on tapahtunut ennen yleissopimuksen voimaantuloa, loukkaus ei tule ihmisoikeussopimuksen piiriin vain sillä, että henkilö myöhemmin, ihmisoikeussopimuksen voimassaollessa, turvautuu kansallisiin oikeussuojakeinoihin.

14. Korkein oikeus toteaa, että ihmisoikeussopimuksen ajallisen ulottuvuuden kannalta on keskeistä sen arviointi, millaisesta ja milloin tapahtuneesta ihmisoikeusloukkauksesta on kysymys. Erityisesti 8 artiklaa koskevan soveltamiskäytännön mukaan valtiolla on positiivinen toimimisvelvollisuus siinä tarkoitettujen oikeuksien turvaamiseksi. Valtio voi siksi joutua vastuuseen suoraan yksityisoikeudellisen lainsäädäntönsä johdosta, jos sen on katsottu mahdollistavan ihmisoikeusloukkaukset, samoin kuin riittävän suojan tarjoavan lainsäädännön puuttumisen perusteella (mm. Marckx v. Belgia, kohta 27). Myös ihmisoikeuksien vastaiset tuomioistuinten tulkintaratkaisut voivat olla ihmisoikeusloukkauksen perustana.

15. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen on tutkittava ajallinen toimivaltansa omasta aloitteestaan ja siis ilman osapuolen tekemää väitettäkin (Blecic v. Slovakia, kohdat 63 - 69). Edellä kohdassa 12 mainitut Suomea koskevat tapaukset, jotka ovat koskeneet vuosina 2003 ja 2005 annettuja tuomioistuimen ratkaisuja, on tutkittu ihmisoikeustuomioistuimessa, vaikka voimaanpanolain 7 §:n 2 momentissa säädetty kanneaika ja siten ennen lain voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen tosiasiallinen oikeus saada isyys vahvistetuksi tuomioistuimessa oli päättynyt ennen kuin ihmisoikeussopimus on tullut voimaan Suomessa. Näissä ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa ei ole nimenomaisesti käsitelty kysymystä ihmisoikeussopimuksen ajallisesta ulottuvuudesta. Muissakaan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan väitettyä rikkomista koskevissa ratkaisuissa ei ole nimenomaisesti nostettu esiin kysymystä siitä, ovatko biologisen sukulaisuuden vahvistamista tai kumoamista koskevan kanteen nostamisen lainsäädännölliset esteet tulleet voimaan ennen ihmisoikeussopimuksen voimaantuloa vai sen jälkeen.

Perus- ja ihmisoikeuksien toteuttamista koskevat perustuslain säännökset

16. Perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

17. Perustuslaki on tullut voimaan 1.3.2000, mutta perusoikeuksia koskevat säännökset ovat saaneet sisältönsä perusoikeusuudistuksen yhteydessä vuonna 1995. Tuolloin perustuslakivaliokunta on todennut perusoikeuksien yleisiä rajoitusedellytyksiä käsitellessään, etteivät perusoikeuksien rajoitukset saaneet olla ristiriidassa Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa ja että perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien tulkinnallinen harmonisointi oli tämän vuoksi aiempaakin tärkeämpää (PeVM 25/1994 vp s. 4 ja 5). Perustuslakivaliokunta on ihmisoikeussopimuksen voimaansaattamista koskevaa hallituksen esitystä käsitellessään korostanut sitä, että tulkintatilanteissa on erilaisista perusteltavissa olevista vaihtoehdoista pyrittävä omaksumaan sellainen, joka edistää ihmisoikeuksien toteutumista eli on näin määriteltynä ihmisoikeusystävällinen (PeVL 2/1990 vp s. 3). Tällöin perustuslakivaliokunta on todennut myös, että ihmisoikeussopimus on valtionsisäisesti samassa asemassa kuin lait yleensä. Mahdollisissa tulkintatilanteissa on merkitystä yleisillä tulkintasäännöillä, kuten myöhemmän lain etusijalla aikaisemmin annettuihin nähden ja erityislain etusijalla yleislakeihin verrattuna. Toisaalta Suomi on sisäisestä lainsäädännöstään riippumatta yleissopimuksesta johtuvien velvoitteiden sitoma.

18. Perustuslain 106 §:n mukaan tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle, jos käsiteltävänä olevassa asiassa lain soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Perustuslain 106 §:n soveltamisen edellytyksenä on, että lain säännöksen ristiriita perustuslain kanssa on selvä ja riidaton ja siksi helposti havaittavissa, eikä esimerkiksi oikeudellisena kysymyksenä tulkinnanvarainen (HE 1/1998 vp s. 164 ja PeVM 10/1998 vp s. 31). Perustuslain esitöiden mukaan kyseinen säännös tulee sovellettavaksi vasta silloin, jos lain ja perustuslain välistä ristiriitaa ei ole mahdollista poistaa perustuslainmukaisen tai perusoikeusmyönteisen tulkinnan avulla.

III Korkeimman oikeuden kannanotot

Isyyden selvittämiseen liittyvien ihmis- ja perusoikeuksien toteutuminen

19. Vuonna 1975 säädetty isyyslaki, jolla poistettiin aikaisempi jyrkkä oikeudellinen ero avioliitossa ja sen ulkopuolella syntyneiden lasten välillä, oli säätämisensä aikaan merkittävä edistysaskel lasten yhdenvertaisuuden kannalta. Lain taannehtivia vaikutuksia pidettiin aikanaan huomattavan laajoina. Ihmisoikeussopimus on tullut Suomessa voimaan vuonna 1990. Nykyiseen perustuslakiin kirjattu perusoikeussääntely on pääosin peräisin vuodelta 1995. Perus- ja ihmisoikeuksien arvo ja merkitys ovat ajan myötä kasvaneet ja saaneet huomattavan laajan sisällön. Myös käsitykset biologisen alkuperän tuntemisen ja sukulaisuussuhteiden vahvistamisen tärkeydestä ovat olennaisesti muuttuneet isyyslain säätämisen jälkeen.

20. Suomessa ihmisoikeussopimus on voimassa eduskuntalain tasoisena säädöksenä. Ihmisoikeussopimuksessa turvattujen oikeuksien sisältö määräytyy pitkälti ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kautta. Tämä käytäntö täsmentyy ja kehittyy jatkuvasti vastaamaan ajanmukaisia arvostuksia ja olosuhteita. Ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnan katsotaan osoittavan ihmisoikeussopimuksen oikean sisällön. Näistä lähtökohdista seuraa, että kansallisen tuomioistuimen on lakeja soveltaessaan otettava huomioon ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunut soveltamiskäytäntö.

21. Kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet vaikuttavat myös perustuslakiin kirjattujen perusoikeussäännösten tulkintaan. Lähtökohtana on, että kansalliset perusoikeudet turvaavat yksilön oikeudet vähintään yhtä laajasti kuin kansainvälisiin sopimuksiin perustuvat ihmisoikeudet. Näin ollen yksityiselämän suojan piiriin kuuluva lapsen oikeus saada biologinen vanhemmuus todennettua ja vahvistettua turvataan sekä ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan että perustuslain 10 §:n 1 momentin nojalla.

22. Voimaanpanolain 7 §:n 2 momentti on kirjoitettu niin ehdottomaan ja yksiselitteiseen muotoon, ettei siinä jää sijaa joustavalle ja perustuslakimyönteiselle tulkinnalle. Yleisten laintulkintasääntöjen mukaista sinänsä olisi, että keskenään ristiriitaisista lainsäännöksistä sovelletaan uudempaa lakia. Edellä todetulla tavalla voimaanpanolaki on säädetty ennen ihmisoikeussopimuksen voimaantuloa, joka tässä tapauksessa on siis uudempi laki. Ottaen kuitenkin huomioon, että ihmisoikeussopimus saa sisältönsä jatkuvasti kehittyvän soveltamiskäytännön kautta, kotimaisen lainsäädännön ja ihmisoikeussopimuksesta johtuvien periaatteiden välistä ristiriitaa ei ole perusteltua ratkaista vain vertaamalla lakien voimaantuloajankohtia. Korkein oikeus katsookin, ettei voimaanpanolain määräaikasäännöksen keskeistä ja yksiselitteistä sisältöä voida jättää soveltamatta tavanomaisilla laintulkinnan keinoilla.

23. Asiassa on siten ratkaistava, johtaako voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin määräaikasäännöksen soveltaminen käsiteltävänä olevassa asiassa perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa, jolloin tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle. Ensiksi on kuitenkin tarkasteltava kysymystä ihmisoikeussopimuksen ajallisesta soveltamisesta tapaukseen ja siitä, mikä vaikutus on sillä seikalla, että kanteen nostamisen määräaika oli jo päättynyt ennen ihmisoikeussopimuksen voimaantuloa.

Ihmisoikeusloukkauksen ajankohta ja ihmisoikeussopimuksen ajallinen soveltuminen

24. Ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattu yksityiselämän suojaan kuuluva oikeus saada tietää biologiset vanhempansa ja saada myös oikeudellinen suhde heihin vahvistetuksi kuuluu henkilön identiteetin tärkeisiin ja pysyviin perusteisiin. Myös lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 7 artiklan mukaan lapsella on oikeus, mikäli mahdollista, tuntea vanhempansa. Psyykkiset ja sosiaaliset tarpeet saada vanhemmuus todennettua ja vahvistettua eivät lakkaa ajan kulumisen tai henkilön ikääntymisen myötä. Lainsäädännöllinen este ajaa isyyskannetta kanneajan umpeenkulumisen vuoksi voi siten merkitä jatkuvaa perus- ja ihmisoikeuksien loukkausta.

25. Edellä esitetyn perusteella merkitystä ei voida antaa sille, että voimaanpanolaki on säädetty ja kanteen nostamiseen varattu aika on päättynyt jo ennen kuin ihmisoikeussopimus on tullut Suomessa voimaan. Valtiolla on ihmisoikeussopimukseen perustuva positiivinen velvollisuus huolehtia siitä, ettei sen lainsäädäntö johda 8 artiklassa turvattujen oikeuksien loukkauksiin. Julkisen vallan velvoite turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen todetaan yleisenä periaatteena myös perustuslain 22 §:ssä.

26. Korkein oikeus toteaa, että biologisen alkuperän selvittämiseen liittyvien perus- ja ihmisoikeuksien toteuttaminen tulee arvioitavaksi, kun tuomioistuin ottaa kantaa siihen, estääkö lakisääteisen kanneajan umpeen kuluminen isyyskanteen asiallisen käsittelyn vai ei. Joustamaton lainsäädäntö ja sen mukainen tuomioistuimen soveltamisratkaisu voivatkin muodostaa ihmisoikeusloukkauksen perustan. Kansainvälisten sopimusten taannehtivuuden kiellosta ei siten muodostu estettä ihmisoikeussopimuksen nykyisen tulkintakäytännön mukaisten periaatteiden soveltamiselle, kun tuomioistuin ratkaisee isyyden vahvistamista koskevan asian. Tämä johtopäätös vastaa kohdassa 12 selostettuja ihmisoikeustuomioistuimen Suomea koskevia ratkaisuja. Myöskään perustuslain voimaantuloajankohta ei rajaa perusoikeutena turvatun yksityiselämän suojan ulkopuolelle ennen sen voimaantuloa syntyneitä, mutta vielä nykyhetkenä vaikutuksellisia ihmisten välisiä suhteita.

Valtion harkintavalta ja Korkeimman oikeuden päätelmät

27. Kuten edellä kohdissa 11 ja 12 on kuvattu, ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnan mukaan isyysasioita koskevien kannerajoitusten soveltaminen saattaa johtaa 8 artiklassa tarkoitetun yksityiselämän suojan loukkaukseen, jos kannerajoitukset käytännössä estävät henkilön biologisen isän selvittämisen ja isyyden vahvistamisen. Näin on katsottu voivan olla tilanteissa, joissa henkilöllä ei hänestä itsestään riippumattomista syistä johtuen ole ollut todellista mahdollisuutta selvittää biologisen isänsä henkilöllisyyttä ja saada isyys vahvistetuksi tuomioistuimessa määräajan kuluessa.

28. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen mukaan punninta siitä, ovatko kanneoikeuden myöntämistä puoltavat olosuhteet ja syyt painavampia kuin sitä vastaan puhuvat seikat, on tehtävä tapauskohtaisesti ja pyrkimällä oikeudenmukaiseen tasapainoon kilpailevien etujen välillä. Sanotuista ratkaisuista ei suoraan ilmene ohjetta siihen, minkälaisiin seikkoihin punninta oletetun isän ja hänen perheensä etujen sekä yleisen oikeusvarmuuden kannalta olisi perustettava. Kansallisen harkintavallan ala, sellaisena kuin se ilmenee ihmisoikeustuomioistuimen tähänastisista ratkaisuista, jää käytännössä kapeaksi. Korkein oikeus toteaa, että ihmisoikeustuomioistuimen soveltama tapauskohtainen punninta merkitsee sitä, että kanneaikasääntelyyn yleisesti liittyvät oikeusvarmuuden ja vallitsevien olojen suojaamisen tavoitteet jäävät pääosin saavuttamatta.

29. Isyys voidaan DNA-tutkimusten avulla selvittää nykyään huomattavan varmasti ja ilman, että ajan kulumisella olisi isyyden vahvistamiseen liittyvien näyttökysymysten kannalta merkitystä. Tämä voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin kanneajan säätämiseen johtanut peruste on siten menettänyt merkitystään. Biologisen alkuperän tunteminen ja sen oikeudellinen vahvistaminen ja julkistaminen ovat nykyisen tietämyksen mukaan henkilön identiteetin tärkeitä osia ja kuuluvat siten perustuslain 10 §:ssä ja ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun yksityiselämän suojan ydinalueeseen. Ajan kuluminen ei myöskään merkitse sitä, että lapsen tarve tietää ja tuntea molemmat vanhempansa sekä saada isyys vahvistetuksi poistuisi, vaan se saattaa jopa kasvaa. Yleinen oikeusvarmuus tai pitkään vallinnut oikeustila, joka ei ole johtunut lapsen omasta tietoisesta ja vapaaehtoisesta valinnasta, eivät sellaisinaan ole riittäviä perusteita sille, ettei lapsen tulisi voida ajaa isyyskannetta kanneajan umpeuduttua. Tällaisessa tilanteessa isyyden vahvistamatta jättäminen edellyttää, että kyseisessä yksittäistapauksessa osoitetaan erittäin painavia tosiasiallisia väitetyn isän tai muiden henkilöiden oikeuksiin liittyviä vastasyitä.

30. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä käy ilmi periaate, jonka mukaan lapsella on, poikkeustapauksia lukuun ottamatta, oikeus saada tieto biologisesta isästään ja oikeus ainakin kerran saada oikeudellisen suhteen vahvistamista koskeva asia tuomioistuimen käsiteltäväksi. Periaatetta ei voida nykyään pitää epäselvänä eikä tulkinnanvaraisena. Samalla nämä ihmisen alkuperää ja identiteettiä koskevat oikeudet sisältyvät selvästi myös perustuslain 10 §:ssä tarkoitettuun yksityiselämän suojaan.

31. Korkein oikeus toteaa, että voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin kanneaikasäännöksen noudattaminen tapauksissa, joissa oikeudelliset tai tosiasialliset syyt ovat estäneet isyyskanteen nostamisen määräajassa, voi siten johtaa ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa. Tällaisessa tilanteessa tuomioistuimen on perustuslain 106 §:n nojalla annettava etusija perustuslain säännökselle.

32. Suomessa lapsen oikeudellinen suhde isään voidaan vahvistaa vain isyyslain mukaisella tunnustamisella tai tuomioistuimen ratkaisulla. Isyyden vahvistamista koskevan kanteen hyväksymisen oikeusvaikutuksia, jotka perustuvat muuhun lainsäädäntöön, ei tällaisen kanteen yhteydessä voida rajoittaa vaan ne ratkaistaan tarvittaessa erikseen. Rajoitusten asettaminen ei ole perusteltua myöskään nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa, koska isyyslain nimenomaisena päätarkoituksena on lasten oikeudellisen yhdenvertaisuuden toteuttaminen. Huomioon on otettava myös perustuslain 6 §:n lähtökohta, jonka mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä ja ketään ei saa ilman hyväksyttävää syytä asettaa eri asemaan alkuperän tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Kannerajoituksen arviointi tässä asiassa

33. A on saanut tiedon oletetusta isästään vuonna 2007, minkä jälkeen hän on viipymättä pyrkinyt selvittämään ja vahvistamaan isyyssuhteen. Koska B on kieltäytynyt tunnustamasta isyyttä, A:lla ei ole ollut muuta mahdollisuutta isyyden vahvistamiseksi kuin nostaa kanne tuomioistuimessa. Korkein oikeus katsoo, ettei A:lla ole laissa asetetussa määräajassa ollut todellista mahdollisuutta isyyskanteen ajamiseen eikä muutakaan keinoa isyyden vahvistamiseen. Tätä vastaan puhuvana seikkana ei voida pitää niiden elatusapusopimusten olemassaoloa, joista A ei ole tiennyt ja jotka eivät edes olisi todistaneet B:n biologista isyyttä.

34. B:llä on ollut kanteen johdosta aihe ja kaikissa oikeusasteissa tilaisuus tuoda esiin sellaisia hänen tai hänen perheensä oikeuksiin liittyviä seikkoja, joiden vuoksi A:lle ei tulisi antaa tilaisuutta ajaa isyyskannetta. Tällaisia painavia perusteita, jotka tulisi punninnassa ottaa huomioon isyyden vahvistamista vastaan puhuvina seikkoina, ei kuitenkaan ole esitetty. Pelkästään B:n luottamusta voimassa olevan lain nojalla syntyneeseen tilanteeseen ei voida pitää tällaisena perusteena.

35. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n nostaman isyyskanteen hylkääminen voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin nojalla olisi perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä ristiriidassa perustuslain ja sen 10 §:ssä turvatun yksityiselämän suojaa koskevan säännöksen kanssa. Kanneaikaa koskeva säännös tulee siis jättää tässä tapauksessa soveltamatta.

36. Hovioikeuden mainitsemin perustein Korkein oikeus pitää näytettynä, että B on A:n isä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Täysistunnossa asian ovat ratkaisseet presidentti Pauliine Koskelo (eri mieltä) sekä oikeusneuvokset Kari Raulos (eri mieltä), Mikko Tulokas (eri mieltä), Kari Kitunen, Liisa Mansikkamäki, Pasi Aarnio, Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Timo Esko, Soile Poutiainen, Marjut Jokela, Jukka Sippo, Jorma Rudanko, Pekka Koponen ja Ari Kantor. Esittelijä Caritha Aspelin.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Tulokas: EIT:n ratkaisujen perusteena isyysasioissa on ollut EIS 8 artiklassa tarkoitettu yksityiselämän suoja, josta johdetaan muun muassa henkilön oikeus syntyperänsä ja isänsä henkilöllisyyden selvittämiseen. Tämän oikeuden rajoittamiseen joustamattomilla kannemääräajoilla EIT on suhtautunut torjuvasti. Erillään isyyden selvittämisestä on pidettävä oikeudellisesti vahvistettuun isyyteen liittyvät oikeusvaikutukset. Esimerkiksi perintöoikeuden ei ole katsottu ihmisoikeustarkastelussa kuuluvan yksityiselämän suojan alaan eikä ihmisoikeussopimuksen tai EIT:n oikeuskäytännön perusteella voida tehdä sellaista yleistä johtopäätöstä, että isyyden selvittämisen tulisi automaattisesti johtaa ainakaan takautuviin perintöjärjestelyihin.

Suomen perustuslain 10 §:ään sisältyy muun muassa yksityiselämän suojaa koskeva säännös, jonka on katsottava sisällöltään vastaavan nyt kysymyksessä olevan ongelman osalta EIT:n oikeuskäytännöstä ilmeneviä tulkintoja. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin määräaika isyyskanteen nostamiseen on ristiriidassa EIS 8 artiklan ja myös perustuslain 10 §:n säännöksen kanssa tapauksissa, joissa henkilöllä ei ole ollut todellista mahdollisuutta syntyperänsä ja isänsä henkilöllisyyden selvittämiseen kanneajan umpeen kulumisen vuoksi. Kun ristiriita on ilmeinen eikä se ole laintulkinnallisin keinoin poistettavissa, käsillä on katsottava olevan perustuslain 106 §:n mukainen tilanne, jossa tuomioistuimen tulee antaa etusija perustuslain säännökselle.

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin tulee siis väistyä siinä laajuudessa, että ristiriita säännöksen ja yksityiselämän suojaa koskevan perus- ja ihmisoikeuden välillä poistuu. Tämä tarkoittaa sitä, että asianomaiselle tulee laissa säädetyn kannemääräajan päättymisestä huolimatta antaa mahdollisuus syntyperänsä ja isänsä henkilöllisyyden selvittämiseen, mikä tapahtuu isyyslain mukaisessa järjestyksessä.

Laki liittää vahvistettuun isyyteen merkittäviä oikeusvaikutuksia, jotka koskevat isän ja lapsen välistä yksityisoikeudellista suhdetta, mutta ulottavat vaikutuksensa laajemmallekin. Olennaisen kysymyksen muodostaa se, saako myös kannemääräajan päättymisen jälkeen selvitetty ja vahvistettu isyys normaalit oikeusvaikutukset.

Isyyden selvittäminen ja vahvistaminen kannemääräajan jälkeen saattaa järkyttää vakiintuneita oikeussuhteita ja lakiin luottaen tehtyjä oikeudellisia järjestelyitä, mikäli isyysratkaisulla on normaalit oikeusvaikutukset. Vastakkaisten etujen yhteensovittaminen ja syntyvien ristiriitojen ratkaiseminen olisi kattavasti ja ennustettavasti tehtävissä vain lainsäädäntötoimin. Kun tällaista sääntelyä ei ole saatu aikaan, vaikka ristiriitatilanne on pitkään ollut tiedossa, vaarana on, että perus- ja ihmisoikeuden toteuttaminen lainkäytön keinoin synnyttää uusia oikeudellisia ongelmia.

Ongelmat eivät rajoitu pelkästään yksityisoikeudellisiin suhteisiin. Kysymys on myös lainsäätäjän ja tuomiovallan käyttäjän välisistä toimivaltasuhteista. Tuomioistuimella on valta syrjäyttää isyyslain voimaanpanosta annettu laki siltä osin kuin lain määräaika estää perus- ja ihmisoikeutena pidettävän isyyden selvittämisen. Samanlaista ilmeistä ristiriitaa ei sen sijaan ole perus- ja ihmisoikeuksien ja isyyden oikeusvaikutuksia koskevan lainsäädännön välillä. Näiltä osin tuomioistuin on sidottu lainsäätäjän ratkaisuihin. Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen on siten kielteinen.

Näistä lähtökohdista päädyn siihen, ettei A:lla ole ollut kannemääräajan umpeutumisen vuoksi todellista mahdollisuutta syntyperänsä ja isänsä henkilöllisyyden selvittämiseen, joka kuuluu hänen perus- ja ihmisoikeuksiinsa. B:n valitus on hylättävä. Hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ei ole syytä.

Oikeusneuvos Raulos: A on syntynyt 24.5.1961 avioliiton ulkopuolella. Isyyslaki (700/1975) tuli voimaan 1.10.1976. Lain 22 §:n 1 momentissa säädetään, että lapsella on oikeus ajaa isyyden vahvistamista koskevaa kannetta. Isyyslaissa ei ole säännöstä, jonka mukaan lapsen ajama isyyskanne olisi pantava vireille jossain tietyssä määräajassa. Sekään, että vastaajaksi haastettava mies on kuollut, ei estä isyyskanteen nostamista. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain (701/1975) 4 §:n mukaan isyyslain säännöksiä on sovellettava myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa, mikäli voimaanpanolaissa ei tosin säädetä. Voimaanpanolain 7 §:n 1 momentin mukaan lapsella tai hänen laillisesti määrätyllä edustajallaan on oikeus ajaa isyyden vahvistamista koskevaa kannetta siten kuin isyyslaissa säädetään. Kuitenkin sanotun pykälän 2 momentin mukaan isyyden vahvistamista koskeva kanne on pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta. Lisäksi sanotussa momentissa säädetään, ettei kannetta voida nostaa, jos mies on kuollut.

Voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin mukaan A:n olisi siis tullut panna B:n isyyden vahvistamista koskeva kanne vireille viimeistään 1.10.1981. Kanne on kuitenkin pantu vireille vasta 3.4.2008.

Lapsen asemaa koskevien 1.10.1976 voimaan tulleiden lainsäädäntöuudistusten päätavoitteena oli lasten oikeudellisen yhdenvertaisuuden toteuttaminen. Säädösten esitöiden mukaan pyrittiin ennen muuta siihen, että avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset eivät jäisi oikeudellisesti eriarvoiseen asemaan sen perusteella, ovatko he syntyneet ennen isyyslain voimaantuloa vai sen jälkeen. Isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin mukaista viiden vuoden kannemääräajan tarpeellisuutta perusteltiin miehen oikeusturvan tarpeella. Säännöstä, jonka mukaan miehen kuolema estää kanteen nostamisen, perusteltiin sillä, ettei riittävän näytön hankkiminen isyydestä yleensä ole tällaisessa tapauksessa mahdollista (HE 90/1974 vp. s. 1 - 3 ja 36, LvM 5/1975 vp s. 10). Isyyslaista tai sen voimaanpanolaista ei niitä säädettäessä hankittu perustuslakivaliokunnan lausuntoa. Katson tämän osoittavan, ettei sanottuja lakeja säädettäessä syntynyt epäilyä, että jotkut säännökset saattaisivat olla perustuslain vastaisia.

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain tullessa voimaan ja vielä A:n kanneoikeuden sammuessa 1.10.1981 voimassa olleen Suomen Hallitusmuodon (94/1919) 5 §:n mukaan Suomen kansalaiset ovat yhdenvertaiset lain edessä. Tämän katsottiin yleisesti merkitsevän, että lakia on samanlaisissa olosuhteissa sovellettava kaikkien kansalaisten kohdalla samalla tavoin. Hallitusmuodon 92 §:n 2 momentissa säädetään, että jos asetuksessa oleva säännös on ristiriidassa perustuslain tai muun lain kanssa, älköön tuomari tai muu virkamies sitä sovelluttako. Sitä vastoin Hallitusmuodossa ei säädetty mahdollisuudesta jättää soveltamatta lakia, vaikka se olisikin ollut Hallitusmuodon vastainen.

Sittemmin säädöspohja, jonka nojalla voidaan nykyisin arvioida isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin kanneoikeuden rajoituksia koskevia säännöksiä, on olennaisesti muuttunut. Suomen Hallitusmuotoa muutettiin lailla 969/1995. Hallitusmuodon muutetun 5 §:n 1 momentin mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Saman pykälän 2 momentin mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Sanotut säännökset sisältyvät samansisältöisinä nyt voimassa olevan Suomen perustuslain (73/1999) 6 §:n 1 ja 2 momenttiin. Suomen perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan jokaisen yksityiselämä on turvattu. Saman lain 106 §:n mukaan, jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle. Lisäksi Suomea sitovat nykyisin eräät kansainväliset sopimukset, kuten lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus (SopS 60/1991) ja ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien suojaamiseksi tehty yleissopimus (SopS 19/1990). Edellisen 7 artiklan mukaan lapse11a on muun muassa oikeus tuntea vanhempansa. Jälkimmäisen 8 artiklan mukaan jokaisella on muun ohella oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta. Yhteistä näille uusille säädöksille ja sopimuksille on se, että ne eivät olleet voimassa olevaa oikeutta A:n kanneoikeuden sammuessa 1.10.1981.

A:n kanteen hyväksyminen nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa edellyttäisi ensinnäkin lakien taannehtivien vaikutusten hyväksymistä. Valtiosopimuksilla, kuten Euroopan ihmisoikeussopimuksella, ei sinänsä ole taannehtivaa vaikutusta, ellei siitä ole sovittu. Perustuslakiin samoin kuin muihinkin lakeihin voi usein eri suhteissa liittyä taannehtivaa vaikutusta. Yleisten laintulkintamenetelmien avulla on pyrittävä selvittämään, onko taannehtivuutta tarkoitettu ja onko se hyväksyttävää. Tilanteissa, joissa laki näyttäisi liittävän uusia rasitteita tai muita epäsuotuisia oikeusvaikutuksia aikaisempiin tekoihin, laiminlyönteihin tai tapahtumiin, lailla ei yleensä voi olla taannehtivaa vaikutusta. Kuten Suomen perustuslain 8 §:stäkin ilmenee, sääntö voi joillakin oikeudenaloilla olla ehdoton. Yleinen taannehtivuuskielto perustuu oikeudenmukaisuuden, oikeusvarmuuden ja ennustettavuuden vaatimuksiin. Siten esimerkiksi uusi laki, jolla vastapuolen haitaksi pidennetään kannemääräaikaa vasta sen jälkeen, kun aikaisemman lain mukainen määräaika on jo umpeutunut, on selkeästi yleisen taannehtivuuskiellon vastainen. Esimerkiksi tästä sopii isyyskanteen määräajan umpeutumisen jälkeen perustettu uusi kanneoikeus, jonka avulla tyypillisesti kyetään järkyttämään jo laillistuneita perimissuhteita tai aikaansaamaan testamenttausoikeuden rajoituksia. Taannehtivuuskiellon murtaminen edellyttää tämänkaltaisissa tilanteissa erityisen painavia yhteiskunnallisia perusteita.

Enemmistön mainitsemasta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa mainittu yksityiselämän suoja edellyttää, että ihmisellä on oikeus saada selvitetyksi, kuka hänen biologinen isänsä on. Tämän estävät ehdottomat ja joustamattomat kannemääräajat saattavat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan olla Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaisia. Tämän johdosta on todettava ensinnäkin, että Euroopan ihmisoikeussopimus on meillä valtionsisäisesti voimassa tavallisena eduskuntalakina ja että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuon sopimuksen perusteella antamat tulkintaratkaisut eivät syrjäytä eduskuntalakina voimassa olevan isyyslain 7 §:n 2 momentin yksiselitteistä ja ehdotonta säännöstä. Sinänsä on ilmeistä, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tarkoittamaan yksilön identiteettiin liittyy pysyvä ja elinikäinen tarve biologisen syntyperän selvittämiseksi. Tämä on kuitenkin eri asia kuin isyyden vahvistaminen siihen kansallisen lain mukaan liittyvine oikeusseuraamuksineen. Kansallisessa oikeudessamme kysymys statuksesta ja perintöasemasta ovat erottamattomat. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstäkään ei ilmene, että puheena olevaa kanneaikarajoitusta olisi pidettävä Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaisena perintöoikeudellisten seikkojen perusteella.

Suomen perustuslain 10 §:n tarkoittaman yksityiselämän suojan piiriin kuuluu perustuslakivaliokunnan tulkinnan mukaan oikeus henkilökohtaiseen identiteettiin eli myös oikeus tietoon syntyperästään. Kun nyt kysymyksessä olevassa asiassa A on jo kanteen nostaessaan ollut selvillä Kansanterveyslaitoksen 31.5.2007 antamasta tutkimuslausunnosta, jonka mukaan B:n isyyden selvittämiseksi suoritetun DNA-testin tulosten mukaan näytteiden todistusvoima B:n isyyden puolesta oli 99,9 prosenttia, tämän vaatimuksen voidaan katsoa asiallisesti täyttyneen ilman oikeuden ratkaisuakin. Suomen perustuslain 6 §:stä, 10 §:stä tai 22 §:stä tai niihin johtaneista esitöistä ei löydy nimenomaista tukea sille käsitykselle, että säännöksille olisi tarkoitettu antaa sellainen poikkeuksellisena pidettävä taannehtiva vaikutus, että niiden nojalla voitaisiin ajaa sellaista isyyskannetta, jonka osalta kanneoikeus olisi ennen perustuslain voimaantuloa muun lain nojalla lakannut, ja tällöin vahvistaa, ei ainoastaan biologinen syntyperä vaan isyys kaikkine siihen liittyvine oikeusvaikutuksineen. Kysymys isyyslain taannehtivuudesta on aikanaan ratkaistu isyyslain voimaanpanosta annetulla lailla. Suomen perustuslain edellä mainitut pykälät ovat yleisluontoisia ja niiden tarkoituksen selvittäminen vaatii tulkintaa. En näe Suomen perustuslain ja isyyden voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin välillä sellaista ilmeistä ristiriitaa, että viimeksi mainitun lainkohdan soveltaminen väistyisi ja kanneoikeus olisi myönnettävä A:lle Suomen perustuslain säännösten nojalla. Kysymys on ongelmasta, joka kuuluu Suomen eduskunnan ratkaistavaksi.

Lausumillani perusteilla harkitsen oikeaksi kumota hovioikeuden tuomion ja hylätä kanteen liian myöhään nostettuna.

Presidentti Koskelo:

I Kysymyksenasettelu

Kanteen tutkiminen ja kannevaatimuksen hyväksyminen merkitsee
- eduskuntalain ehdottoman ja yksiselitteisen säännöksen syrjäyttämistä;
- yksityisten asianosaisten välisessä eli niin sanotussa horisontaalisessa suhteessa;
- tilanteessa, jota säännöksen on nimenomaisesti tarkoitettu koskevan;
- asiayhteydessä, joka koskee eduskuntalain taannehtivan vaikutuksen laajentamista jälkikäteen, noin 30 vuoden päästä siitä, kun taannehtivalle vaikutukselle alun perin säädetty ajallinen ulottuvuus on lakannut.

Kysymyksenasettelu jäsentyy seuraavien seikkojen pohjalta:

- Asia koskee oikeutta ajaa kannetta isyyden vahvistamiseksi. Voimassa olevan lain mukaan isyyden vahvistaminen on aineellisesti sidoksissa biologisia tosiseikkoja koskevaan selvitykseen. Näin ollen kanneoikeuden olemassaolo lähtökohtaisesti määrää myös asian lopputuloksen, mikäli biologisesta isyydestä on näyttö.

- Asian taustalla olevissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannanotoissa on kysymys yksityiselämän suojasta ja siihen sisältyvästä oikeudesta saada selville ja todetuksi biologinen syntyperänsä.

- Isyys oikeudellisena instituutiona, ja vastaavasti isyyden vahvistaminen oikeusseuraamuksena, on sitä vastoin oikeusvaikutuksiltaan laajempi ja moniulotteisempi asia, joka koskettaa vallitsevia oikeussuhteita ja toisten oikeuksia enemmän kuin biologisen sukulaisuuden selvittäminen.

Tämän vuoksi kysymys on siitä, onko isyyden vahvistaminen kansallisella tasolla asianmukainen oikeussuojakeino todetun ihmisoikeusloukkauksen poistamiseksi ja torjumiseksi.

Kysymys on myös tuomioistuimen toimivallasta syrjäyttää eduskuntalain yksiselitteinen säännös sellaisin perustein ja vaikutuksin kuin kannevaatimuksesta seuraisi. Ihmisoikeusvelvoitteiden sisältö ja niiden toimeenpano kansallisella tasolla ovat kaksi eri asiaa. Sisältö määräytyy tässä yhteydessä Euroopan ihmisoikeussopimuksen sekä ihmisoikeustuomioistuimen soveltamiskäytännön pohjalta (jäljempänä jakso III - IV). Toimeenpano kansallisella tasolla tapahtuu oman valtiosäännön ja siihen perustuvien toimivaltasuhteiden mukaan (jäljempänä jakso V).

II Isyyden vahvistaminen isyyslain mukaan

Lapsen ja hänen isänsä välisen sukulaisuussuhteen toteamisesta ja vahvistamisesta sekä sukulaisuussuhteen kumoamisesta on voimassa, mitä isyyslaissa säädetään (isyyslain 1 §). Isyyslain 3 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuimen on vahvistettava, että mies on lapsen isä, jos on selvitetty miehen olleen lapsen äidin kanssa sukupuoliyhdynnässä lapsen siittämisaikana ja voidaan pitää todistettuna, että mies on siittänyt lapsen.

Isyyslaissa ei säädetä isyyden oikeusvaikutuksista, vaan ne määräytyvät muun lainsäädännön perusteella. Oikeusvaikutukset ovat kuitenkin yhtäläiset riippumatta siitä, mikä on isyyden oikeudellinen peruste.

Isyyslaki säädettiin vuonna 1975 ja saatettiin voimaan 1.10.1976 lukien taannehtivasti niin, että se tuli sovellettavaksi myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa (isyyslain voimaanpanolain 4 §). Isyyden vahvistamista koskevien kanteiden osalta taannehtivuutta kuitenkin rajoitettiin isyyslain voimaanpanolailla siten, että jos lapsi oli syntynyt ennen isyyslain voimaantuloa, kanne isyyden vahvistamiseksi oli pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta. Nyt on kysymys lain taannehtivuuden laajentamisesta jälkikäteen niin, että isyyden vahvistaminen kanneteitse olisikin vielä mahdollista, vaikka lain mukaan kanneoikeus on sammunut 1.10.1981. Tässä tapauksessa kanne on nostettu 3.4.2008.

Isyyslakia säädettäessä silloin voimassa olleesta hallitusmuodon 5 §:n yhdenvertaisuussäännöksestä ei ole katsottu johtuvan estettä rajoittaa isyyslain taannehtivuutta voimaanpanolaissa omaksutuin tavoin. Myöhemminkään ei ole tehty lainsäädännöllisiä toimia, joilla isyyslain taannehtivuutta olisi jälkikäteen ryhdytty laajentamaan, sen enempää vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen kuin vuoden 2000 perustuslain ja sen 22 §:n säätämisen jälkeen. Asiaa koskenut lakialoite 136/2004 vp on eduskunnassa hylätty. Lakivaliokunnan lausumaehdotus (LaVM 1/2005), jonka mukaan hallituksen olisi tullut selvittää, millaisia ongelmia isyyslain voimaanpanosta annetun lain (701/1975) 7 §:n 2 momentista aiheutuu, ja antaa eduskunnan käsiteltäviksi tämän selvityksen perusteella mahdollisesti tarpeellisiksi osoittautuvat lakiehdotukset, ei myöskään ole johtanut eduskunnan hyväksymään lausumaan eikä lainsäädännöllisiin toimiin. Vaikka isyys voidaan DNA-tutkimusten avulla selvittää nykyään huomattavan varmasti ja ilman, että ajan kulumisella olisi isyyden selvittämiseen liittyvien näyttökysymysten kannalta sellaista merkitystä kuin isyyslain voimaanpanolakia säädettäessä, perustuslain ei siten ole katsottu antavan lainsäätäjälle aihetta puuttua aikanaan omaksuttuun ratkaisuun laajentamalla jälkikäteen isyyslain taannehtivia vaikutuksia yhdenvertaisuuden vuoksi tai muilla perusoikeuksiin liittyvillä perusteilla.

III Minkälaisesta ihmisoikeussuojasta asiassa on kysymys - aihepiiriä koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö

III a. Oikeus biologisen syntyperän selvittämiseen osana yksityiselämän suojaa

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on viime vuosina antanut useita ratkaisuja, joissa on katsottu ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa tarkoitetun yksityiselämän suojan edellyttävän, että ihmisellä on oikeus tuntea biologinen syntyperänsä ja saada selvitetyksi, kuka hänen biologinen isänsä on. Yksityiselämän suojaan kuuluu, että jokaisen tulee voida selvittää seikat, jotka koskevat hänen identiteettiään ihmisenä, sillä tätä koskevilla tiedoilla on merkitystä ihmisen persoonallisuuden muotoutumisessa (Mikulic v. Kroatia, tuomio 7.2.2002, kohta 54). Oikeus identiteettiin, mikä sisältää oikeuden tuntea syntyperänsä, on olennainen osa yksityiselämän käsitettä (Jäggi v. Sveitsi, tuomio 13.7.2006, kohta 37, Pascaud v. Ranska, tuomio 16.6.2011, kohta 59). Myös lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen (1129/91, SopS 60/1991) mukaan lapsella on mikäli mahdollista oikeus tuntea vanhempansa (7 artikla).

Sopimusvaltiolla on positiivinen velvollisuus turvata oikeus biologisen syntyperän selvittämiseen yksityiselämän suojan edellyttämällä tavalla (mm. Mikulic, kohta 57).

Ajallisen ulottuvuuden suhteen EIT on tältä osin todennut, ettei ihmisen tarve biologisen syntyperänsä selvittämiseen vähene ajan myötä, vaan päinvastoin (Jäggi, kohta 40). Tämän identiteettikysymyksen kannalta myös vastakkaisten intressien punninta on rajattua ja ankaraa (Jäggi, kohdat 38 - 44), eikä esimerkiksi väitetyn biologisen vanhemman kuolemaa ja siitä aiheutuvaa tarvetta kajota vainajan ruumiiseen ole pidetty varteenotettavana esteenä biologisen totuuden selvittämiselle.

Lähtökohtana täytynee olla, ettei tämä ihmisoikeus voi riippua siitä, onko kyseessä biologisen isyyden vai äitiyden selvittäminen, joskin meidän oloissamme tarve jälkimmäiseen on käytännössä epätavallisempi. EIT on kuitenkin ratkaisussa Odièvre v. Ranska, suuri jaosto 13.2.2003, päätynyt siihen, ettei yksityiselämän suojaa loukannut järjestelmä, joka mahdollistaa anonyymin synnytyksen ja estää lapselta tiedonsaannin biologisen äidin henkilöllisyyttä koskevista terveydenhuollon tiedostoista. Syntyperän selvittämiseen nähden varteenotettavana vastakkaisena intressinä pidettiin tapauksessa niitä etuja, joita anonyymin synnytyksen mahdollisuuden katsottiin tarjoavan äidin terveyden suojelemiseksi ja aborttien vähentämiseksi.

Oikeus biologisen syntyperänsä selvittämiseen on joka tapauksessa henkilöllisen ulottuvuuden kannalta laaja sekä subjektin että objektin suhteen. Oikeus on lähtökohtaisesti jokaisella riippumatta siitä, missä ikä- tai elämänvaiheessa ihminen on tai mikä hänen olemassa oleva perheoikeudellinen statuksensa on (onko hän syntynyt avioliitossa vai avioliiton ulkopuolella vai onko hän adoptiolapsi). Kohteen osalta oikeus kattaa ainakin syntyperän selvittämisen välittömästi suoraan ylenevässä polvessa olevan sukulaisuuden osalta ja lähtökohtaisesti siitä riippumatta, onko putatiivinen vanhempi elossa vai jo kuollut.

Biologisen syntyperän selvittämistä koskevat kanneaikarajoitukset eivät sinänsä ole ihmisoikeussopimuksen vastaisia. Kanneaikarajoitukset eivät kuitenkaan saa olla sillä tavoin ehdottomia ja joustamattomia, että ne sulkevat pois oikeuden toteuttamisen riippumatta siitä, milloin asianomainen on tullut tai voinut tulla tietoiseksi siitä, että hänen biologinen syntyperänsä on epäselvä.

Ehdottoman kanneaikarajoituksen murtamiseen biologisen syntyperän selvittämisen mahdollistamiseksi ei myöskään näytä liitetyn taannehtivuusrajoituksia. EIT on - tosin perusteluitta - katsonut olevansa toimivaltainen tutkimaan Suomea koskevia, isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin kanneaikasäännöksen soveltamiseen perustuneita valituksia (Backlund, Grönmark) siitä huolimatta, että säännöksen nojalla kanneoikeus oli sammunut jo vuosia ennen kuin ihmisoikeussopimus on Suomen osalta tullut voimaan. Siten edes sopimusvelvoitteiden ajallisen ulottuvuuden yleisten rajojen ei ole katsottu olevan tässä yhteydessä merkityksellisiä (vrt. Blecic v. Kroatia, suuri jaosto 8.3.2006, kohdat 70 ja 77 - 82). Tämä voi perustua vain siihen, että yhtäältä yksilön identiteettiin liittyvä tarve biologisen syntyperän selvittämiseen on nähty ajan kulumisesta riippumattomaksi, pysyväksi ja elinikäiseksi, ja toisaalta siihen, että tästä johtuu sopimusvaltiolle positiivinen velvollisuus, jolloin asian selvittämiselle asetetut oikeudelliset esteet muodostavat sellaisen jatkuvan oikeudenloukkauksen, joka jää sopimusvelvoitteiden yleisen taannehtivuusrajoituksen ulkopuolelle (Loizidou v. Turkki, suuri jaosto 18.12.1996, kohta 41, Aksakal v. Turkki, tuomio 11.9.2007, kohta 77, vrt. kohta 66).

EIT:n ratkaisukäytäntö on selkeä ja johdonmukainen siinä, että oikeutta biologisen syntyperän selvittämiseen suojataan nimenomaan osana yksityiselämän suojaa. Myös Suomea koskevissa tapauksissa Backlund ja Grönmark (tuomiot 6.7.2010) langettava tuomio on perustunut siihen ja vain siihen, että valittajien yksityiselämää katsottiin loukatun. Kysymys on siis ollut henkilökohtaisen identiteetin nauttiman ihmisoikeussuojan loukkauksesta. Vaikka DNA-tutkimuksen perusteella oli olemassa varmuus biologisen isän henkilöstä, valittajalta puuttui mahdollisuus saada tämä tosiasia oikeudellisesti vahvistetuksi (Backlund, kohta 53).

Koska isyyden vahvistamisen oikeusvaikutukset kansallisen oikeuden mukaan eivät rajoitu biologisen sukulaisuussuhteen selvittämiseen ja toteamiseen, vaan ulottuvat laajemmalle muun muassa jäämistöoikeudellisiin oikeussuhteisiin, on tässä yhteydessä tarpeen tarkastella myös sitä, missä määrin ihmisoikeussopimuksen tulkintakäytäntö muilta osin on asian arviointiin vaikuttavaa.

III b. Perhe-elämän suojaa koskeva oikeuskäytäntö

Perhe-elämän suoja on kohteeltaan, edellytyksiltään ja sisällöltään yksityiselämän suojasta erottuva ihmisoikeus, vaikka molemmat onkin säännelty samassa ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa. Vakiintuneen EIT:n oikeuskäytännön mukaan 8 artiklassa tarkoitettu perhe-elämän suoja liittyy tosiasiallisten henkilökohtaisten siteiden olemassaoloon. Pelkkä biologinen sukulaisuus sinänsä ei riitä perusteeksi, jolla perhe-elämän suoja aktualisoituu (L v. Alankomaat, tuomio 1.6.2004, kohta 37, I ja U v. Norja, päätös 21.10.2004, Schneider v. Saksa, tuomio 15.11.2011, kohta 80). Aiottu perhe-elämä ei yleensä myöskään riitä perusteeksi, jolla perhe-elämän suojaan voidaan vedota (Schneider, kohta 81). EIT:n ratkaisukäytännössä on lisäksi katsottu, ettei perhe-elämän suoja ilman erityisperusteita kata vanhempien ja aikuisten lasten suhteita (Emonet v. Sveitsi 13.12.2007, kohta 35), vaan aikuisten välinen perhe-elämän suoja edellyttää tosiasiallisesti vallitsevaa riippuvuussuhdetta.

Perhe-elämän suoja ei siten vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan aktualisoidu ilman edeltävää tosiasiallista perheyhteyttä kysymyksessä olevien henkilöiden välillä. Lisäksi aikuisen lapsen ja tämän vanhemman välillä perhe-elämän suojan edellyttämän tosiasiallisen suhteen laadulle on asetettu erityisiä lisävaatimuksia.

Tullessaan sovellettavaksi perhe-elämän suoja voi edellyttää oikeudellisia takeita lapsen integroimiseksi perheeseen (Emonet, kohta 64). Perhe-elämän suoja voi sisällöllisesti kattaa myös taloudellisia seikkoja, kuten elatusta koskevia kysymyksiä (Yigit v. Turkki 2.10.2010).

Perhe-elämän suojan ei kuitenkaan ole katsottu turvaavan oikeutta periä tai päästä perillisasemaan (Marckx v. Belgia, tuomio 13.6.1979, Stoutt v. Irlanti, kom. päätös 14.10.1986, Haas v. Alankomaat, tuomio 13.1.2004, kohta 43). Sitä vastoin EIT:n ratkaisukäytännöstä ilmenee, että perintöoikeuden kannalta perhe-elämän suoja on 8 ja 14 artiklojen yhteisvaikutukseen perustuvaa syrjintäsuojaa (Marckx v. Belgia, kohdat 52 - 54). Marckx-tapauksessa oli kysymys biologisen äidin ja hänen avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsensa asemasta. Tuomiosta on peräisin EIT:n lausuma, jonka mukaan lähisukulaisten perintöasema liittyy perhe-elämään (kohta 52). Lausuma on siis koskenut tilannetta, jossa biologinen sukulaisuus oli sinänsä kiistaton, samoin kuin tosiasiallinen perheyhteys. Ratkaisusta ilmenee, ettei 8 artikla sinänsä takaa oikeutta periä, vaan kysymys on siitä, että asia kuuluu perhe-elämän alaan, jolloin 14 artiklasta seuraa syrjintäkielto. Muissa tapauksissa, joissa EIT on todennut 8 ja 14 artiklojen loukkauksen perintöoikeuteen liittyvän syrjinnän perusteella, on vastaavasti ollut kysymys tilanteista, joissa isyys on jo ollut oikeudellisesti todettu ja tosiasiallista kanssakäymistä on harjoitettu (Brauer v. Saksa, tuomio 28.5.2009, kohdat 31 - 32). Syrjintään perustuneet tuomiot eivät siten ole liittyneet syntyperän selvittämiseen, vaan riidattoman syntyperän oikeusvaikutuksiin.

Tapauksessa Camp ja Bourimi v. Alankomaat, tuomio 3.10.2000, oli kysymys tilanteesta, jossa yhdessä asunut avopari oli odottanut lasta, kun mies yllättäen kuoli. Syntymänsä jälkeen lapsi sai tunnustetun lapsen aseman mutta ei perintöoikeutta isänsä jälkeen, koska statukselle ei annettu taannehtivaa vaikutusta. Tässä tapauksessa EIT katsoi, että lapsen jääminen vaille perintöoikeutta isänsä jälkeen loukkasi 8 artiklaa yhdessä 14 artiklan kanssa. Tuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, ettei isällä ollut ollut aikomusta jättää lasta tunnustamatta, vaan päinvastoin solmia äidin kanssa avioliitto, mikä hänen kuolemansa vuoksi oli jäänyt toteutumatta. Näissä olosuhteissa kuoleman jälkeen todetun statuksen jääminen vaille perintöoikeuden perustavaa taannehtivaa vaikutusta rikkoi syrjimättömyyssuojaa.

Perintöoikeutta koskevan syrjimättömyyssuojan ajallisen ulottuvuuden osalta EIT on Marckx-tapauksessa, jossa siis todettiin Belgian lainsäädännön olleen syrjivyyden vuoksi ristiriidassa ihmisoikeussopimuksen kanssa, nimenomaisesti todennut oikeusvarmuuden periaatteesta seuraavan, ettei ihmisoikeussopimus edellyttänyt kannanoton taannehtivaa noudattamista (kohta 58). Tapauksessa Vermeire v. Belgia 29.11.1991 EIT täsmensi, ettei Marckx-tuomion vaikutus ulottunut tapauksiin, joissa perittävä oli kuollut ennen tuomion antamista (kohdat 20 ja 22). Perittävän tekemien jäämistöoikeudellisten oikeustointen osalta taannehtivien vaikutusten rajoitusten kannalta on merkitystä myös ihmisoikeussopimuksen 1 lisäpöytäkirjan 1 artiklalla ja sitä koskevalla tulkintakäytännöllä.

III c. Perintöoikeudellinen syrjimättömyys omaisuudensuojan kannalta

EIT:n ratkaisukäytännöstä ilmenee myös, että 1 lisäpöytäkirjan 1 artikla, joka suojaa jo syntyneitä varallisuusoikeuksia, yhdessä 14 artiklan kanssa kieltää syntyperästä johtuvan syrjinnän perintöoikeuden sisällössä silloin, kun oikeudellisesti todettu vanhemmuus on ollut olemassa ennen perittävän kuolemaa (Merger ja Cros v. Ranska 22.12.2004, lapsi syntynyt avioliiton ulkopuolella ja isän tunnustama). Tämä suoja ei aktualisoidu tapauksissa, joissa statuskysymys on perittävän kuollessa syystä tai toisesta selvittämättä (Alboize-Barthes ja Alboize-Montezume v. Ranska, päätös 21.10.2008). Eräissä maissa avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi on ollut perintöoikeudellisesti epäedullisessa asemassa myös äitinsä jälkeen. Marckx-tapauksen ohella ratkaisut Inze v. Itävalta 28.10.1987 ja Mazurek v. Ranska 1.2.2000 koskevat tällaista tilannetta: lapsen sukulaisuusasema on sinänsä ollut selvä, mutta perintöoikeuden sisältö on ollut syrjivä sillä perusteella, että lapsi oli syntynyt avioliiton ulkopuolella. Myös näissä tapauksissa on todettu 1 lisäpöytäkirjan 1 artiklan loukkaus yhdessä 14 artiklan kanssa.

III d. Biologisen sukulaisuuden toteaminen - isyyden vahvistaminen

EIT:n ratkaisukäytännössä, joka koskee lapsen oikeutta biologisen syntyperänsä selvittämiseen, viitataan myös lapsen ja vanhemman välisen oikeudellisen suhteen määrittämiseen. Tällöin on kuitenkin kyse siitä oikeuskeinosta, jolla yksityiselämän suojan edellyttämään biologisen totuuden selvittämiseen pyritään (Mikulic, kohdat 55 ja 60, Phinikaridou, kohta 44, Jäggi, kohta 22). Backlund-tapauksessa viitataan siihen, että vaikka N.S:n isyys oli DNA-testin perusteella selvä, valittaja ei voinut saada tätä tosiasiaa oikeudellisesti vahvistetuksi (”he was deprived of the possibility of having this fact legally confirmed”, kohta 53). Samana päivänä ratkaistussa Grönmark-tapauksessa EIT:n kirjoitustapa on selitystä vaille jäävästä syystä osin erilainen. Ratkaisujen ihmisoikeudellinen peruste on kuitenkin aivan sama: todetun loukkauksen perusteena oli ehdoton kanneaikarajoitus, joka esti yksityiselämän suojaa koskevan oikeuden toteutumisen.

Sitä vastoin EIT:n ratkaisukäytännöstä ei ilmene eikä ole pääteltävissä, että biologisen syntyperän selvittämistä koskevan yksityiselämän suojan ja sen toteuttamiseksi tarvittavan oikeussuojakeinon välillä vallitsisi ihmisoikeussopimuksen perusteella sellainen yhteys, jonka mukaan ihmisoikeussopimus edellyttäisi tässä yhteydessä isyyden vahvistamista kaikkine niine oikeusvaikutuksineen, joita siihen kansallisen lain mukaan liittyy ja jotka selvästi ulottuvat yksityiselämän suojaan kuuluvien kysymysten ulkopuolelle. Päinvastoin, EIT:n ratkaisukäytännössä on nimenomaisestikin erotettu toisistaan kysymys biologisen isyyden selvittämisestä ja oikeudellisen isyyden vahvistamisesta esimerkiksi, kun arvioitavana on ollut biologisen isän oikeus saada tapaamisoikeus lapseen, jonka oikeudellinen isä on äidin aviomies (Schneider 15.9.2011, kohdat 102 - 103). Ratkaisussa on kiinnitetty huomio siihen, että biologisen isyyden toteaminen esimerkiksi yhteydenpitoa ja tiedonsaantia silmällä pitäen on olennaisesti erilainen ja rajatumpi asia kuin oikeudellisen statuksen vahvistaminen aiemman statussuhteen lakkauttavin vaikutuksin. Vastaavasti biologisen isyyden selvittäminen ja toteaminen yksilön identiteettiä koskevana ihmisoikeuskysymyksenä on rajatumpi asia kuin kysymys oikeudellisesta vanhemmuudesta.

Isyyslain voimaanpanolain kanneaikarajoitusta koskevissa tapauksissa oikeussuojaa hakeva asianosainen on väistämättä aikuinen ihminen, jonka osalta oikeudellisen vanhemmuuden vahvistamisella tai statuksen muutoksella on enää merkitystä vain perintöoikeuden kannalta, joka ei ole yksityiselämän suojan piiriin kuuluva kysymys eikä edes perhe-elämän suojan turvaama oikeus. Se suoja, jonka antamista ihmisoikeussopimus edellyttää, ja se tapa, jolla suoja toteutetaan, on pidettävä erillään toisistaan. Jälkimmäinen on kansallisen oikeuden mukaan määräytyvä ja sen varaan jäävä kysymys.

III e. Toisten oikeudet ja eräitä muita näkökohtia

Biologisen sukulaisuuden selvittäminen ja toteaminen ei sinänsä välttämättä vaikuta muiden oikeuksiin enemmälti kuin itse selvitysmenettelyn edellyttämien toimenpiteiden osalta, jolloin esimerkiksi tarvittavien DNA-näytteiden hankkimiseksi saatetaan joutua puuttumaan toisen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen (Mikulic, kohdat 62 - 65). Tämän kaltaisten vastakkaisten intressien onkin katsottu väistyvän. Anonyymiä synnytystä koskeneessa Odièvre-tapauksessa vastakkaisten intressien punninta on tosin johtanut toiseen tulokseen, ja biologisen äidin henkilöllisyyden selvittämiselle vastakkaiset intressit - adoptioperheen asema mukaan lukien (kohta 44) - on edellä mainituin tavoin katsottu painavammiksi. Suomen olojen näkökulmasta viimeksi mainitulla poikkeamalla EIT:n tulkintakäytännössä ei kuitenkaan ole sanottavaa merkitystä.

Oikeudellista vanhemmuutta koskevien ratkaisujen osalta vaikutukset muiden oikeusasemaan ovat laajempia ja merkittävämpiä. Vaikka etenkin alaikäisten lasten osalta lapsen intressit ovat etualalla (esim. I.L.V. v. Romania, päätös 24.8.2010, kohdat 40 ja 46), perhe-elämän suojaan liittyvästä tulkintakäytännöstä ilmenee, että vanhemmuutta koskevat statussuhteet ovat merkityksellisiä myös muiden osapuolten kuin lapsen oikeuksien kannalta. Oikeudellinen asetelma ei ole samalla tavoin yksisuuntainen kuin tarkasteltaessa oikeutta biologisen syntyperänsä selvittämiseen. Oikeudellisen vanhemmuuden lakkaaminen voi siten loukata paitsi lapsen etuja (Iyilik v. Turkki 6.12.2011) myös biologisen vanhemman (Emonet v. Ranska, tuomio 13.12.2007) tai adoptiovanhemman (Kurochkin v. Ukraina, tuomio 20.5.2010) perhe-elämän suojaa. Vastaavasti oikeudellisen vanhemmuuden vahvistaminen voi merkitä puuttumista entuudestaan olemassa olevan laillisen perheen asemaan (Yousef v. Alankomaat, tuomio 5.2.2003, kohdat 68 ja 71).

Ihmisoikeussopimus ei, sen enempää kuin lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus tai adoptiota koskeva eurooppalainen yleissopimuskaan, horjuta sitä periaatetta, että oikeudellisen vanhemmuussuhteen muodossa ihmisellä voi samaan aikaan olla vain yhdet vanhemmat. Oikeutta biologisen syntyperän selvittämiseen ei siten voida sitoa oikeudellisen statuksen vahvistamiseen joutumatta ristiriitaan esimerkiksi adoption oikeusvaikutuksia koskevien periaatteiden kanssa (adoptiota koskevan vuoden 2008 eurooppalaisen yleissopimuksen 11 ja 14 artiklat, HE 47/2011, EV 84/2011 vp) tai sen kanssa, että lapsen omana etuna voi olla entisen oikeudellisen statuksen säilyminen siinäkin tapauksessa, että hän haluaa selvittää biologisen syntyperänsä (vrt. Odièvre, kohta 28, Iyilik, kohta 35).

Jäämistöoikeudelliselta kannalta ihmisoikeussopimuksen 8 artikla tai 1 lisäpöytäkirjan 1 artikla eivät turvaa oikeutta periä. Suomea koskevat tuomiot Backlund ja Grönmark eivät perustu siihen, että valittajat ovat kanneoikeuden puuttumisen vuoksi jääneet ilman perintöoikeutta, eivätkä myöskään perintöoikeudelliseen syrjintään. Toisaalta perittävän oikeus jäämistöoikeudellisiin oikeustoimiin voi saada suojaa sekä 8 artiklan mukaisen perhe-elämän suojan perusteella (Yigit v. Turkki 2.11.2010, kohta 95) että omaisuuden suojan perusteella (Pla ja Puncernau v. Andorra, 13.7.2005, eriävät mielipiteet Bratza ja Garlicki).

Aikanaan sammuneiden kanneoikeuksien palauttaminen isyyden vahvistamiseksi merkitsee lakiosasäännösten vuoksi rajoitusta perittävän oikeuteen määrätä jäämistöstään testamentilla. Rajoitus koituisi sellaisen henkilön eduksi, johon perittävällä tosin on biologinen side mutta jonka kanssa hänellä ei välttämättä ole ollut lainkaan tosiasiallista perhe-elämää, ja mahdollisesti sellaisten henkilöiden vahingoksi, joihin perittävällä tosiasiassa on ollut perhe-elämän suojaa nauttivat suhteet. Lisäksi perittävä on kolmisen vuosikymmentä voinut elää sen käsityksen varassa, ettei häneen kohdistu tämänkaltaista määräysvallan rajoitusta, koska isyyslain taannehtivuuden sallimat kanneoikeudet isyyden vahvistamiseksi olivat lain mukaan sammuneet jo paljon ennen kuin ihmisoikeussopimus on ylipäänsä tullut Suomen osalta voimaan. Nämä kysymykset ja vastakkaiset intressit ovat olleet EIT:n ratkaisuissa arvioinnin ja kannanottojen ulkopuolella.

III f. Ajallinen ulottuvuus

Euroopan ihmisoikeussopimus on tullut Suomen osalta voimaan 10.5.1990 (439/1990). EIT:n tuomioissa Backlund ja Grönmark todetun 8 artiklan loukkauksen aiheena oleva isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentissa säädetty määräaika isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamiselle silloin, kun lapsi on syntynyt ennen isyyslain voimaantuloa (1.10.1976), on päättynyt 1.10.1981. Kanneoikeudet ovat siten sammuneet ennen ihmisoikeussopimuksen voimaantuloa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen toimivalta tutkia ja ratkaista yllä mainitut valitukset on näin ollen voinut perustua vain siihen, että asioiden on katsottu koskevan niin sanottua jatkuvaa sopimusloukkausta. EIT ei ole lausunut tästä kysymyksestä mitään, mutta se on joka tapauksessa tältä osin ollut vakiintuneiden periaatteiden sitoma. Sopimusvelvoitteiden ajallinen ulottuvuus määrää samalla EIT:n oman toimivallan rajat, jotka on otettava huomioon viran puolesta (Blecic, kohta 67).

Lähtökohtana on, että valtion toimien tulee sopimuksen voimaantulosta lähtien olla sopimusvelvoitteiden mukaisia ja että voimaantulon jälkeiset seikat kuuluvat ihmisoikeustuomioistuimen toimivallan piiriin siinäkin tapauksessa, että niissä on kysymys aiemman asiaintilan jatkamisesta Hutten-Czapska v. Puola, päätös 16.9.2003). Sitä vastoin ei riitä, että sopimusvelvoitteiden voimaantuloa edeltäneellä tapahtumalla on voimaantulon jälkeiseen aikaan ulottuvia seurauksia (Posti ja Rahko v. Suomi, 24.9.2002, kohta 40, kannanotto jatkuvan tilanteen käsitteeseen 35 artiklan 1 kohdan kannalta). Sopimuksen ajallinen soveltaminen ja EIT:n toimivalta määräytyvät loukkauksen perustavien seikkojen mukaan, eikä myöhempien oikeuskeinojen tuloksettomuus tuo asiaa ajallisen soveltamisen ja toimivallan piiriin (Blecic kohdat 78 - 80). Sopimusvaltioilla ei ole velvollisuutta oikaista ennen sen voimaantuloa tapahtuneita vääryyksiä (Blecic, kohta 81).

Kuten edellä jaksossa III a. on todettu, sopimusloukkauksen jatkuvuuden yksityiselämän suojaa koskevassa kysymyksessä on täytynyt perustua siihen, että yksilön identiteettiin liittyvä tarve biologisen syntyperän selvittämiseen on nähty ajan kulumisesta riippumattomaksi, pysyväksi ja elinikäiseksi ja että siitä johtuu sopimusvaltiolle positiivinen velvollisuus turvata riittävä tosiasiallinen mahdollisuus oikeussuojan saamiseen. Tämä positiivinen velvollisuus ulottuu myös niihin, joiden osalta vallinnut oikeustila on johtanut kanneoikeuden sammumiseen jo ennen sopimusvelvoitteiden ajallista voimaantuloa.

Mikäli sitä vastoin sopimusloukkauksen perusteena olisi pidetty sitä, että valittajat olivat kanneoikeuden sammumisen vuoksi jääneet ilman perintöoikeutta, kysymys sopimusvelvoitteiden ajallisesta ulottuvuudesta olisi näyttäytynyt toisenlaisena. Tällöin olisi ollut välttämätöntä ottaa nimenomaisesti kanta siihen, miten perintöoikeuden saamiseen tähtäävän kanneoikeuden sammuminen ennen sopimusvelvoitteiden voimaantuloa ja siitä johtuva perintöoikeuden saamatta jääminen voisi perustaa jatkuvan sopimusloukkauksen, vaikka ihmisoikeussopimus ei ylipäänsä turvaa oikeutta periä eikä aseta sopimusvaltiolle positiivisia velvollisuuksia perintöoikeuden antamiseksi (Aksakal v. Turkki, kohdat 66 ja 77).

Kuten edellä on todettu, tuomiot Backlund ja Grönmark -tapauksissa eivät ole perustuneet syrjinnän kieltoon - perintöoikeuden suhteen tai muutoin. Marckx-tapauksessa, jossa loukkausperusteena oli 8 artikla perhe-elämään liittyvänä ja yhdessä 14 artiklan kanssa, EIT katsoi, ettei tuomiosta johtunut sopimusvaltiolle velvollisuutta poistaa perintöoikeudellisen lainsäädännön syrjivyyttä taannehtivasti siltä ajalta, jonka sopimus oli ollut voimassa (Belgian osalta voimaantuloajankohta oli 14.6.1955). Sitäkin selvempää täytyy olla, ettei ihmisoikeussopimuksesta johdu sopimusvaltiolle velvollisuutta poistaa avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten perintöoikeudellista syrjintää taannehtivasti ajalta, jolloin sopimus ei ylipäänsä ole ollut sopimusvaltion osalta voimassa.

Isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentti on syrjinnän poistanutta lainsäädäntöä koskeva siirtymäsäännös, jolla lain taannehtivia vaikutuksia on rajoitettu asettamalla takaraja mahdollisuudelle saada perintöoikeus isyyden vahvistamisen myötä. Tältä osin on kysymys ennen ihmisoikeussopimukseen perustuvien sopimusvelvoitteiden voimaantuloa syntyneiden, selvittämättömien biologisten suhteiden varallisuusoikeudellisista oikeusvaikutuksista, jotka on ennen sopimusvelvoitteiden voimaantuloa järjestetty lopullisesti, kun kanneoikeudet ovat lain nojalla sammuneet (Potocka ym. v. Puola, tuomio 4.10.2001, kohdat 40 - 42, Gottwald-Markusic v. Kroatia, päätös 30.10.2010). Ihmisoikeussopimus ei velvoita sopimusvaltiota korjaamaan sellaisia mahdollisia vääryyksiä, jotka ovat tapahtuneet ja lopullistuneet ennen sopimusvelvoitteiden voimaantuloa (Blecic, kohta 81).

Backlund ja Grönmark -tuomioista ilmenevä loukkausperuste eli valtion positiivinen velvollisuus yksityiselämän suojaamiseen niin, että ihminen voi selvittää identiteettiään koskevan kysymyksen biologisesta syntyperästään, tekee jossain määrin ymmärrettäväksi sen, ettei EIT ole perusteluissa lausunut asian ja oman toimivaltansa ajallisesta ulottuvuudesta mitään. Mikäli valitusten arviointi olisi perustettu isyyden oikeusvaikutuksia koskeviin seikkoihin, olisi sitä vastoin ollut välttämätöntä tutkia ja arvioida erikseen myös sopimusvelvoitteiden ja EIT:n toimivallan ajallista ulottuvuutta koskeva kysymys.

IV Johtopäätöksiä edellä esitetystä

EIT:n tuomioissa Backlund ja Grönmark todettu ihmisoikeusloukkaus koskee mahdollisuutta syntyperän selvittämiseen, mutta ei sen oikeusvaikutuksia. Tätä ilmentää sekin, että menetettyyn perintöosaan perustuneet korvausvaatimukset on EIT:ssä hylätty (12.7.2011) syy-yhteyden puuttumisen vuoksi, vastaavasti kuin tapauksessa Turnali v. Turkki 7.9.2009, jossa yli 47 miljoonan euron korvausvaatimus perintöosan menetyksestä hylättiin (vrt. toisin tapauksissa Merger ja Cros, Inze, Mazurek, joissa loukkauksen perusteena on ollut itse perintölainsäädännön syrjivyys sekä 1 lisäpöytäkirjan 1 artikla yhdessä 14 artiklan kanssa).

Kysymyksessä olevan ihmisoikeusloukkauksen sisällöllinen peruste ja se oikeusseuraamus, johon tässä asiassa esitetty kannevaatimus eli isyyden vahvistaminen tähtää, eivät vastaa toisiaan. Todettu ihmisoikeusloukkaus on suppeampi kuin vaadittu korjauskeino olisi vaikutuksiltaan.

Kysymys siitä, millä tavoin ihmisoikeutena suojattua oikeutta loukkaava oikeustila voidaan ja tulee korjata, onkin kansallisella tasolla ja kansallisia toimivaltasuhteita noudattaen ratkaistava asia (esim. Broniowski v. Puola, suuri jaosto 22.6.2004).

Ihmisoikeussopimuksesta seuraa, että kansallisella tasolla on turvattava mahdollisuus biologisen syntyperänsä selvittämiseen ja oikeudelliseen toteamiseen. Sitä vastoin ihmisoikeussopimuksesta ei seuraa, että tämän pitää tapahtua vahvistamalla oikeudellinen isyys kaikkine oikeusvaikutuksineen.

Perustuslain 10 §:n kannalta myös eduskunnan perustuslakivaliokunta on katsonut, että oikeus henkilökohtaiseen identiteettiin kuuluu mainitussa pykälässä turvatun yksityiselämän suojan piiriin. Valiokunta on pitänyt henkilön tiedonsaantioikeutta omasta syntyperästään välttämättömänä (PeVL 59/2002 vp, PeVL 16/2006 vp ja PeVL 15/2011 vp). Asia on perustuslain tulkinnan kannalta ollut esillä erityisesti keinoalkuista hedelmöitystä ja adoptiota koskevan lainsäädännön yhteydessä.

Biologisen vanhemmuuden selvittäminen voi toisinaan toteutua turvaamalla pääsy tietoihin, jotka ovat ennestään viranomaisen tai terveydenhuollon toimijoiden hallussa. Etenkin biologisen isyyden selvittäminen voi vaatia muunlaisia menettelyjä. Oikeussuojakeinojen tulisi olla kulloiseenkin tarkoitukseensa sopivia.

Koska kysymyksessä on henkilökohtaisen identiteetin suoja, oikeuksien ja käytettävissä olevien oikeuskeinojen ei periaatteessa pitäisi riippua henkilön olemassa olevasta statuksesta. Isyyslain voimaantulon jälkeen syntyneillä lapsilla on aikarajoituksitta oikeus ajaa kannetta isyyden vahvistamiseksi. Myöskään sellaisella ihmisellä, jolta puuttuu oikeudellisesti vahvistettu isyys, biologisen syntyperän selvittäminen identiteettikysymyksenä ja oikeudellisen statuksen hankkiminen eivät kuitenkaan välttämättä ole sama asia. Ihmisellä, jolla on isyysolettamaan perustuva aviolapsen asema, halu biologisen isyyden selville saamiseen ei liioin välttämättä ole sidoksissa pyrkimykseen muuttaa oikeudellinen status. Ihmisellä, joka on adoptoitu, biologisen isyyden selvittäminen ei saakaan merkitä oikeudellisen statuksen muuttumista, koska se olisi edellä jaksossa III d. todetuin tavoin ristiriidassa adoptiota koskevien sääntöjen kanssa.

Biologisen syntyperän selvittämistä koskevien oikeuksien käsittely statuskysymyksenä johtaa siten ongelmiin ja epäyhtenäisyyteen. Tätä tarkoitusta palvelevien oikeussuojakeinojen tulisi olla yhdenmukaisia riippumatta esimerkiksi siitä, onko lapsi adoptoitu. Oikeudellista vanhemmuutta koskevat statusratkaisut soveltuvat lisäksi huonosti tapauskohtaisten punnintojen kohteeksi. Statuskysymyksiä koskevissa oikeussäännöissä selkeys, vakaus ja ennakoitavuus ovat oikeusvarmuuden kannalta tärkeitä. Kuten myös EIT:n oikeuskäytännössä on todettu, biologisen isyyden toteaminen on olennaisesti erilainen ja rajatumpi asia kuin oikeudellisen statuksen vahvistaminen (Schneider 15.9.2011, kohdat 102 - 103).

V Lainkäyttäjän toimivalta tällaisessa asiassa

V a. Kanneoikeutta koskeva sääntely laissa

Isyyslain 1 §:n mukaan lapsen ja hänen isänsä välisen sukulaisuussuhteen toteamisesta ja vahvistamisesta on voimassa, mitä isyyslaissa säädetään. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 4 §:n mukaan isyyslain säännöksiä on sovellettava myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa, mikäli voimaanpanolaissa ei toisin säädetä. Voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin mukaan isyyden vahvistamista koskeva kanne on tällaisissa tapauksissa pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta. Ennen isyyslain voimaantuloa syntyneen lapsen kanneoikeus on näin ollen lakannut 1.10.1981. Lain sisältö on tältä osin sanamuodoltaan yksiselitteinen ja ehdoton, eikä se ole tulkintateitse korjattavissa.

V b. Euroopan ihmisoikeussopimuksen asema ja suhde perustuslain säännöksiin

Euroopan ihmisoikeussopimus on Suomessa valtionsisäisesti voimassa eduskuntalakina. Toisin kuin joissakin muissa sopimusvaltioissa, ja toisin kuin asia on Unionin oikeuden osalta, ihmisoikeussopimuksella ei ole Suomen kansallisessa oikeusjärjestyksessä hierarkkista erityisasemaa.

Näin ollen ihmisoikeussopimuksen sisältöä täsmentävät EIT:n tulkintaratkaisut, joista ilmenee kansallisen lain säännöksen olevan sellaisenaan tai joltakin osin ristiriidassa ihmisoikeussopimuksen kanssa, eivät syrjäytä asiaa koskevaa eduskuntalain säännöstä. Ihmisoikeussopimuksen asema valtionsisäisessä oikeudessa ei siten myöskään ole muuttanut valtionsisäisiä toimivaltasuhteita lainsäädäntövallan ja tuomiovallan välillä. Eri asia on se, että ihmisoikeusvelvoitteilla on ja tulee olla erityinen merkitys ja painoarvo tuomioistuinten soveltaessa ja tulkitessa kansallista lakia ja että ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö on tällöin keskeisessä asemassa oikeuslähteenä.

Perustuslain 106 §:n mukaan tapauksessa, jossa tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle. Tällä säännöksellä toimivaltasuhteita lainsäädäntö- ja lainkäyttövallan välillä on muutettu, mutta säännös koskee eduskuntalain suhdetta kansalliseen perustuslakiin eikä suoraan vaikuta eduskuntalain ja ihmisoikeussopimuksen suhteeseen oikeusjärjestyksessä.

Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Säännös velvoittaa myös tuomioistuimia. Sillä ei kuitenkaan ole muutettu valtioelinten keskinäisiä toimivaltasuhteita. Perustuslain 22 §:stä ilmenevä ihmisoikeuksien turvaamisvelvollisuus koskee siten tuomioistuimia lainkäyttöviranomaisina, mutta säännös ei laajenna tuomioistuinten toimivaltaa sen enempää suhteessa lainsäätäjään kuin muutoinkaan.

Etenkin rikosasioissa lain soveltajalla on yleisistä oikeusperiaatteista johtuen suurempi liikkumavara noudattaa sellaista ihmisoikeussopimuksen tulkintaa, joka merkitsee rikosoikeudellisen vastuun lieventymistä suhteessa siihen, mitä kansallisesta laista muuten seuraisi (esim. KKO 2009:80). Usein ihmisoikeussopimuksen tulkinnoista johtuvat vaikutukset voidaan myös nähdä ja hallita täydennyksinä tai rajauksina kansallisen lain sisältöön. Lainkäyttäjän valta on näissäkin tapauksissa perusluonteeltaan eduskuntalakeihin perustuvan säännöstön tulkintavaltaa.

Yksityisten välisiä suhteita koskevissa asioissa ihmisoikeussopimuksesta johtuvat velvoitteet ovat suurelta osin seurausta niistä positiivisista velvollisuuksista, joita ihmisoikeussopimuksesta seuraa sopimusvaltioille. Myös tällaiset positiiviset velvollisuudet tulee täyttää valtionsisäisten toimivaltasuhteiden mukaan. Yksityisten välisiä oikeussuhteita muotoavien eduskuntalain säännösten osalta tuomioistuimen toimivalta huolehtia ja vastata ihmisoikeussopimuksen sisältöä tarkentavien EIT:n ratkaisujen noudattamisesta kansallisessa lainkäytössä rajautuu sen mukaan, mikä on mahdollista lainkäyttäjälle kuuluvan tulkintavallan puitteissa.

Lainsäädännön korjaaminen ihmisoikeusvaatimusten mukaiseksi siltä osin, kuin se ei ole mahdollista lain tulkinnan kautta, on lainsäätäjän eikä tuomioistuinten tehtävä. Eduskuntalain säännöksen syrjäyttämiseen lain soveltamistilanteessa voidaan päätyä vain perustuslain 106 §:n nojalla ja sen mukaisin edellytyksin.

Edellä todetun perusteella ihmisoikeussopimuksen tulkinta, josta seuraa, että mainittu eduskuntalaissa säädetty kanneaikarajoitus on eräiltä osin ristiriidassa yksityiselämän suojaa koskevien ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa, ei sellaisenaan anna tuomioistuimelle oikeutta lain säännöksen syrjäyttämiseen. On kuitenkin perusteltua katsoa, että ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan edellyttämä yksityiselämän suojan tulkinta on tältä osin yhdenmukainen perustuslain 10 §:ssä turvatun yksityiselämän suojan kanssa.

Näin ollen isyyslain voimaanpanolain sääntely, jonka mukaan kanneoikeutta ei ole, voidaan ja tulee perustuslain 106 §:n nojalla syrjäyttää sikäli kuin sääntelyn soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Perustuslain esitöissä tämän on katsottu edellyttävän, että lain säännöksen ristiriita perustuslain kanssa on selvä ja riidaton ja siksi helposti havaittavissa eikä esimerkiksi oikeudellisena kysymyksenä tulkinnanvarainen (PeVM 10/1998 vp s. 31). Laajentavalle tulkinnalle sen suhteen, millä perusteella, missä laajuudessa ja minkälaisin vaikutuksin eduskuntalain sääntely tuomioistuimen toimesta syrjäytetään, ei tällaisessa tilanteessa ole sijaa.

Perustuslain 106 § on hiljattain ollut uudelleenarvioinnin kohteena. Erityisesti on ollut pohdittavana, tulisiko luopua siitä edellytyksestä, jonka mukaan eduskuntalain säännöksen syrjäyttäminen ja etusijan antaminen perustuslaille edellyttää ristiriidan ilmeisyyttä. Perustuslain tarkistamistyöryhmä 2008 katsoi, että perustuslain tarkistamisen yhteydessä oli aiheellista harkita ilmeisyyskriteerin poistamista (OM työryhmämietintö 2008:8 s. 62). Valtioneuvoston 30.8.2008 asettama parlamentaarinen komitea (perustuslain tarkistamiskomitea, mietintö 9.2.2010) on kuitenkin yksimielisesti päätynyt siihen, että perustuslain 106 § tuli säilyttää entisellään. Komitean valmisteluun pohjautuvat perustuslain muutokset, joihin ei sisälly 106 §:n tarkistamista, on hyväksytty eduskunnassa, ja ne tulevat voimaan 1.3.2012. Ei ole asianmukaista, että tuomioistuimet omilla ratkaisuillaan pyrkisivät poikkeamaan tässä asiassa parlamentaarisesti omaksutusta linjasta. Perustuslaillisessa demokraattisessa oikeusvaltiossa tuomioistuinten valta on peräisin eduskunnalta, ja sen rajoissa on syytä pitäytyä.

V c. Johtopäätös yksityiselämän suojan osalta

Eduskuntalain säännöksen syrjäyttäminen lakia sovellettaessa edellyttää siis, että on olemassa ristiriita perustuslain kanssa ja että ristiriita on ilmeinen. Tulkittaessa perustuslain 10 §:ää yhdenmukaisesti ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan kanssa ristiriita on olemassa siltä osin kuin isyyslain voimaanpanolaki estää yksityiselämän suojan toteutumisen asettamalla ehdottoman kanneaikarajoituksen, joka sulkee henkilöltä itsestään riippumista syistä tosiasiallisen mahdollisuuden saada biologinen syntyperänsä oikeusteitse selvitetyksi ja todetuksi. Tältä osin ristiriita on myös perustuslain 106 §:ssä edellytetyllä tavalla ilmeinen.

Myös perustuslain 21 § edellyttää, että oikeuskeino nyt kysymyksessä olevan yksityiselämän suojan turvaamiseksi on tuomioistuimessa tarjottava, ja perustuslain 22 §:ssä tarkoitetuin tavoin tuomioistuimen tulee myötävaikuttaa valtiolle tältä osin asetetun positiivisen velvollisuuden täyttämiseen. Näin voi toteutua myös perustuslain 6 §:n edellyttämä yhdenvertaisuus tämän suojan osalta.

Sitä vastoin perustuslain 10 §:stä, ihmisoikeussopimuksen mukaisella tavalla tulkittuna, ei edellä esitetyn tarkastelun perusteella voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että isyyslain voimaanpanolain mukaisen kanneoikeuden palauttamisen yksityiselämän suojan edellyttämässä tarkoituksessa, toisin sanoen biologisen syntyperän selvittämiseksi, tulisi johtaa isyyden oikeusvaikutusten aikaansaamiseen. Eduskuntalain soveltaminen ei tältä osin johda perustuslain 106 §:ssä tarkoitettuun ristiriitaan perustuslain 10 §:n kanssa.

Perustuslaista seuraa, ettei tuomioistuimella ole toimivaltaa kanteen tutkimalla ja hyväksymällä vahvistaa oikeusseuraamusta, jonka vaikutukset menevät ulommaksi kuin mitä todetun perus- ja ihmisoikeusloukkauksen osoittaman ilmeisen ristiriidan poistaminen edellyttää. Kanteessa tarkoitetun oikeusseuraamuksen osalta ei ole todettavissa perustuslain 106 §:ssä edellytettyä ristiriitaa, saati ilmeistä ristiriitaa.

V d. Suhde perustuslain 6 §:ään

Edellä jaksossa III c. mainituin tavoin isyyslain voimaanpanolain kanneaikarajoitusta koskevissa tapauksissa oikeussuojaa hakeva asianosainen on väistämättä aikuinen ihminen, jonka osalta isyyden oikeusvaikutuksilla on enää merkitystä vain perintöoikeuden ja perillisasemaan liittyvien seikkojen kannalta. Perintöoikeudellinen syrjintä ei ole ollut todettujen ihmisoikeusloukkausten perusteena. Myöskään perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuussäännös ei siten tässä tapauksessa johda siihen, että isyyden perintöoikeudellisten oikeusvaikutusten toteutumisen esteenä oleva kanneaikasäännös olisi jätettävä perustuslain 106 §:n nojalla soveltamatta, jotta perustuslain turvaama yhdenvertaisuus toteutuisi perintöoikeuden suhteen sellaisena kuin ihmisoikeussopimus sitä edellyttää.

Arvioidessani asiaa muutoin perustuslain 6 §:n ja 106 §:n kannalta totean seuraavan.

Perustuslain 106 §:ssä tuomioistuimelle annettu oikeus ja velvollisuus eduskuntalain säännöksen syrjäyttämiseen koskee yksittäisiä lain soveltamistilanteita. Enemmistön mainitsemin tavoin ihmisoikeustuomioistuimen tässä yhteydessä merkitykselliset ratkaisut lähtevät siitä, että tapauskohtaisesti tulee punnita, ovatko kanneoikeuden myöntämistä puoltavat olosuhteet ja syyt painavampia kuin sitä vastaan puhuvat seikat, sekä pyrkiä oikeudenmukaiseen tasapainoon kilpailevien etujen välillä. Biologisen syntyperän selvittämistä koskevan perusoikeuden osalta punnintaan vaikuttavat seikat ovat rajatumpia ja selväpiirteisempiä kuin seikat, joita on otettava huomioon arvioitaessa lain taannehtivien vaikutusten laajentamista isyyden oikeusvaikutuksiin, kuten perintöoikeuteen.

Henkilön perintöoikeudellisen aseman oikeudellinen määrittäminen soveltuu ylipäänsä huonosti lainkäytössä tehtävän tapauskohtaisen harkinnan ja eri suuntiin puhuvien näkökohtien punninnan kohteeksi. Vakiintuneen perintöoikeudellisen järjestelmän kannalta tällainen lähestymistapa on vieras, sillä perintöoikeudellinen asema määräytyy lähtökohtaisesti lain tasolla yleisesti säädetyin ja kaavamaisin perustein. Isyyslailla on muun muassa perintöoikeutta koskenut syrjintä poistettu tietyn ihmisryhmän eli avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten osalta. Perintöoikeuden jättäminen tapauskohtaisen harkinnan varaan ei ole kuulunut isyyslain myötä toteutuneeseen sääntelyyn siltäkään osin kuin laki aikanaan ulotettiin koskemaan taannehtivasti ennen sen voimaantuloa syntyneitä lapsia.

Nyt on kysymys perintöoikeudellisen syrjinnän poistaneen lainsäädännön taannehtivien vaikutusten laajentamisesta yli kolmen vuosikymmenen jälkeen siitä, kun tätä asiaa koskevat lainsäädännölliset ratkaisut on tehty ja yksittäiset kanneoikeudet lakanneet. DNA-tutkimuksiin perustuvien selvitysmahdollisuuksien kehittymisestä huolimatta lainsäätäjä ei ole katsonut aiheelliseksi puuttua asiaan. Asiaa koskeva lainsäädäntöaloite (LA 136/2004) on päinvastoin eduskunnassa torjuttu eikä myöhemminkään ole johtanut toimenpiteisiin.

Mikäli perustuslaissa turvatun yhdenvertaisuuden nyttemmin katsotaan edellyttävän tämän asian korjaamista, olisi sekin tehtävä lainsäädäntöteitse, läpiajatelluin ja yleisesti sovellettavin perustein. Siinä tapauksessa olisi samalla selvitettävä kysymykset jo toteutuneen syrjinnän hyvittämisestä niille, joiden kohdalla isyyslain taannehtivuuden rajoituksista johtuneet vaikutukset perintöoikeudelliseen asemaan ovat kuluneiden vuosikymmenten aikana jo lopullisesti toteutuneet. Pitkään voimassa olleen lainsäädännön siirtymäsäännösten perintöoikeudellisesti syrjivien vaikutusten korjaaminen vain osittain sekä ratkaisujen jääminen ilman ennalta määriteltyjä kriteerejä tapahtuvan tapauskohtaisen harkinnan ja punninnan varaan ei olisi asianmukaista. Jos isyyslainsäädännöllä toteutettu syrjinnän poistaminen on ollut syrjivää, tämän syrjivyyden korjaaminen jälleen syrjivästi on ongelmallista.

Perustuslain 106 § soveltuu siten ylipäänsä huonosti ratkaisukeinoksi sellaisiin perusoikeuskysymyksiin, joiden järjestäminen yhdenvertaisuuden ja oikeusvarmuuden asianmukaiseksi turvaamiseksi vaatii lainsäädännöllisiä toimia. Joka tapauksessa on vaikea nähdä, että isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin soveltaminen olisi perintöoikeuteen liittyvien syrjivien vaikutusten vuoksi sellaisessa, perustuslain 106 §:ssä tarkoitetuin ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 6 §:n kanssa, jonka vuoksi tuomioistuimella olisi oikeus ja velvollisuus kannemääräaika syrjäyttäen turvata oikeussuojatie isyyden vahvistamiseksi kaikkine oikeusvaikutuksineen.

VI Lopputulos

Tutkin kanteen sikäli kuin se koskee A:n biologisen syntyperän selvittämistä.

Totean, että asiassa voidaan pitää todistettuna, että A on B:n siittämä.